Unen loogisuus:
tapahtumasta seuraa tapahtuma, odotus kutsuu odotuksen kohdetta. Unen maailma on johdonmukainen, kokonainen vaikka repaleinenkin.
Ei-uni, se johon herätään unesta. Ei-unen logiikka on kuten junan liike kiskoilla kun unijuna on pysähtynyt tutuille, yksitoikkoisille raiteilleen. Ei-unen matemaattisuus, ei-unen yhteisöllisyys: herääminen jaettuun uneen.
Uni on voimanlähde ja ei-uni sen kieli. Uni on lähde, pohjassa matalan joen, joka on ei-uni.
Logiikka on järjestys, jota määräävät aistimukset ja niiden herättämistä unista heräämiset ei-uneen, jossa unen ja valvetilan tieto on kielen avulla soviteltu yhteen mahdollisimman ristiriidattomasti ja mahdollisimman laajasti hyväksytyllä tavalla: laajimmin hyväksytty päättelysäännöstö, jossa ristiriitaa ei suvaita.
Ristiriita on minussa, jossain, mutta mitä loogisempi olen, sitä heikommin sitä tavoitan ja tunnen.
Uni hallitsee aina ei-unta, sillä ei-uni on sekin vain uni.
Ilmeet ovat säännönmukaisia liikkeitä ja liikesarjoja joita käytetään itseilmaisuun; yleisön on ymmärrettävä viesti, siitä pakkoliikkeet. Tahto on voimaa työntää viesti esiin unen logiikasta ei-uneen. Vaikka tahdon, niin joutuessani yhteisön vuoksi ymmärrettäviin keinoihin joudun mukautumaan, ja siksi tahtoni kieli on myös tahtoani, sisääni tullutta, ja siksi ei omaani.
Tahdot kamppailevat, mutta enimmäkseen yhteisön, yhteisin tahto voittaa.
Ei-unen yleisimmin, laajimmin tosiksi asetettujen väittämien tasoilla ei-unen valta on liki absoluuttinen, paitsi sikäli kun uni onnistuu murtautumaan ei-uneen, jolloin kieli murtuu ja viesti voi jäädä yhteisölle käsittämättömäksi.
Yksilö on kaaoksen äänitorvi ja yhteisön kosmos ylläpitävä, jatkuvuuden tukija - ihmisten järjestyksessä. Yksilön järjestyksessä voi olla päinvastoin. Universaalissa järjestyksessä, jos se on järjestystä, niin kuin ainakin tilapäisesti näyttää, kaaos ja kosmos ovat tiheästi, kauttaaltaan läsnä ja kokonaisuuksiltaan osastensa aistittavissa vain sukulaisuuden sallimissa määrin. Ihmisten järjestys on kaaosta, koska tahdot, jotka sen muodostavat, ovat kaoottisia.
Mitä tahdon, sitä yhteisö ei tahdo. Koskaan. Yhteisön tahto koettaa asettua omani tilalle, löytää sukulaisuuden. Aina se jotain löytää.
Yksilö on tuntematon suure, yhteisö yhtälö joka tahtoo määritellä yksilön, löytää ratkaisun. Jos yksilö jää tuntemattomaksi, niin yhteisökin jää pelkäksi kaavaksi, muodoksi joka menettää perustansa.
Kolmantena osapuolena on se mikä ei ole ihmistä, joka asuu ihmisen sisällä mutta jota ihminen ei sokeutensa vuoksi ymmärrä, se jonka lapsi-ihminen tahtoo unohtaa (uskoakseen itseensä). Se on todellinen tuntematon.
Runous on siellä missä yhteisö kadottaa perustuksiaan, missä kieli muuttuu ei-logiikan murtautuessa esiin sen tuntemattoman virratessa pintaan (ehkäpä sen lähteen kautta joka on yksilö).
Unesta yhteisöön, yksilöllisyydestä ei-uneen. Uni voi kasvaa yhteisöön asti, mikäli se ei joudu murtumaan ei-uneen, joka siis on uni sekin. Yksilöllisyys on menetettävissä, jos se purkautuu ei-uneen, jos ei-unen logiikka salpaa unen lähteiden juoksun pois luotaan. Siinä määrin kuin näin on, uni kaipaa välittäjiä, ja ei-uni samoin tahollaan, ehkä sitä ymmärtämättäkin, sillä ilman juuriaan se on eloton uni eikä voi elää.
Sanotaan, että filosofia tutkii kolmatta osapuolta ei-unen kielellä ja logiikalla, uskonto niin pitkälle kun kykenee, tyytyen silti ristiriitaisuuksiin. Runous voi jättää tuntemattoman tekijän nimeämättä.
Yhdessä elämässä nämä kaikki, uni, ei-uni joka on uni ja murtuu uneen, ja liike toisesta toiseen sekä ylimäärä, salattu;
nämä kysymykset saattavat liikuttaa minussa jotain ja muuttaa kasvustoani, tai eivät, ne saattavat elää lävitseni
vai minäkö se olin joka annoin niiden?