Koleahko, kolho huone ympärillä. Niin kuin aina. Kun alkaa jotakin, miettiä pitää, täytyy vetäytyä sivummas, ja minnekäs sitä muualle tässä koleassa maassa, kuin johonkin tilaan jonne ei kukaan muu kaipaa eksyä. Hikistä betonia ja hämärä, alaston lamppu, viimainen ullakko tai sateinen metsä, siinä ne, kulkureille ja kajahtaneille, ovat aina olleet.

Ensiksi tupakka ja kahvinloppu, sitten uutta kahvia ja paikan etsintä. Tuossa seinän vieressä tuolilla voisi. Kissalle ruokaa ja vettä. Istuutuessa ajatus päivän töistä: käännettyä peltoläiskää, juolavehnän juuria. Kehäkukille kehikko, minttuille tilaa ja tuoksuampiaisyrtille, ja harso juuresten päälle. Tämänkin ajan voisi käyttää paremmin. Ja paljon huonommin. Vähäväkistä, voimakasta kuokkimista, silmälaput silmillä kuin olisivat hulluja nuo muut. Ei, en minä ole omituinen, sinä se olet. Vuodattaa ydinhikeä, sitä jota genesiksen mukaan oli määrä, pelastusta ei, ei armoa liioin. Olet valinnut väärin etkä koskaan saa takaisin. Muutkin valinnat olivat vääriä.

Sano lyhyesti, parempi. Ajatus on pitkä. Piimäinen, tahtoo vanua kulkuaan. Kun muodostan kokonaisen lauseen, sanat raahaavat mukanaan vanhat tutut, mukavat toverinsa ja tekevät ajatuksia jotka ovat vieraita. Ruumis lähettää omat katkonsa: kahvi polttelee vatsassa, kaksi päivää sitten työ tuntui sydämessä. Rytmihäiriöitä, jopas jotakin, ihmetys ja huoli. Hurjaksi sanoi tämä meidän isäntämies, hurjan näköisiksi näitä askareita, kun se istui pihakeinussa ja arvioitsi. Tämä juoksee sadan metrin aidat pensassakset käsissä, vain siksi että pääsisi tekemään muuta.

Yhtä hyvin voisi valehdella, mitä totuudella tekee. Pihalla kulunut hiekkatie, rinteessä villejä ruusuja. Ruoho leikataan säännöllisesti, ja miksi. Puut ripustautuvat taivaalle, tässä hämärässä, harmaassa ilmameressä. Vesi juoksee. Hana lojuu lattialla. Mekaanista toteamista. Liikaa vastuuta, liikaa pakkoa. Kun tekee niin toiset siihen, että tuon voisi ja tuon ja tuota ei pitäisi, koko ajan. Kumartaa maata ja taivasta ja isännät ja lapset ja kaikki vain repii ja tarvii. Tyhjän vuoksi, ainoana ja ehkä riittävänä voimana usko itseensä. Jos lähtisi jonakin päivänä palaamatta. Minne tahansa käännytkin, kasvoillesi heitetään sama rukkanen. Vähän enemmän iloa, kiitos.

Täällä kasvaa ruoho, kasvavat puut vaan kuihtuu henki. Traktoreita ja koneenpaskaa, mitä se vanha hämäläinen jätkä kerran totesi. Puuhasi koneen alla, sai nenänsä mustaksi ja toiset räkättivät: mitäs menit kaivelemaan sen hännänalusia. Sekin on miten sen näkee. Ja se on miten siitä välittää. Ymmärtää vain pitää. En minä muuten välittäisi, jos vain näkyisi jotain merkkejä muustakin. Kuin tästä näin.

Kerran oli nuori, maailma auki ja valinta vapaa. Yhä se vain on. Mitä tämä tämmöinen niuvaaminen on. Jos hakisi kompassia takavuosien periltä, valokuvista ja vanhoista kirjeistä. Lukisi uudestaan. Tiedänhän minä, ahdistusta, epävarmuutta ja seksiä, seksiä, seksiä. Lakastu, jäykkä. Taivu, kova. Jos asuisi yksin tässä maailmassa, seurana vain linnut ja puut. Kyllä se menisi, murtuisi siinä hiljalleen ja löytäisi ihmeitä. Hyvin menisi.

Kerran vielä levittäytyy kaupunkien tuolla puolen erämaa, jota möyrivät vain koneet ja jokunen harva ajastaan pudonnut.

Odotellessa otan vastaan tapahtuvan, pakeneminen ei tule auttamaan. Latistuuko kaikki täällä tosiaan tähän. Syödään, juodaan, tehdään työtä, lihotaan ja katotaan telkkaria, ja kruisaillaan. Tie kylän halki on joutuisa ja suora. Mitäpä tässä muuta, kuin toivoa että saisi tänään autoa lainaksi, että voisi käydä kylillä, suolaa ja hiivaa hakemassa ja sillä tavalla. Se on tuon miehen auto. Sillä on ja meillä ei, ja me tarvitsemme sitä ja se tietää sen. Siksi se aina marisee kun sitä kyselemme. Mitäs teillä ei ole. Miksikäs ette ole miehen teoissa maailmalla, että komiasti voisitte pihaan karahuttaa ja siitä taasen pois.

Karvaisia ja siivekkäitä herätyskelloja, eilen herätti se kissaröllikkä ja tänään kai kärpänen. Ulkona pilvet liikkuvat, valoa, mutta tänäänkään ei tule lämmintä päivää. On toukokuu. Eilisestä tuli sittenkin lämmin mutta tämä päivä näyttää viileämmältä, on ihan pilvistä. Me juttelimme illalla ja se oli sitten hyvä, hän pohti miltä tuntui käydä taas siinä helvetillisessä lastenkodissa veljen kanssa, oli se melko raadollinen kokemus, sanoi. Puhuimme myöhään, nyt väsyttää. Eilinen päivä tuntui pitkältä, ruumiillista rasitusta ei ihmeemmin kyllä ollut mutta polttelua, sinne menivät haravointijätteet peltoon tuhkaksi, ja sipulien istuttamista.

Nyt kissa hyppäsi ikkunalle, se katselee tänne sisälle, vuoroin, vuoroin ulos. Minä ounastelin että jospa hän ryhtyykin kovasti sosiaaliseksi kaupungissa sitten niin kuin varmaan ryhtyy ja kyllästyy minuun ja heivaa pellolle, hän puolestaan epäili että minä aion palata vanhoihin tuttavapiireihin ja koetan eriytyä hänestä. Niin kuin niihin olisi mitään paluuta.

Huoleton, vapaa elämä, kyllä kai, oliko siinä jotakin ihmeellisen onnellista. Joskus meni monia vuosia sillä tavalla että sitä vain teki, luki ja opiskeli ja sellaista ja se oli aika helppoa sillä tavalla, vain aamulla ylös ja pyörän selkään aamiaisen jälkeen ja sitten perille, sitten se kaikki mitä sinä päivänä oli ja sitten takaisin.

Olisiko jo silloin pitänyt pysähdellä jotenkin, vaikka näin. Mihin sitten sillä tavalla olisikaan päätynyt. Ehkä siinä olisi muuttunut, tai jäänyt, hiljaiseksi vetäytyjäksi joka vain omin päin tuumailee eikä mitään tule sanoneeksi kenellekään, juuri, joka ei näy millään tavalla eikä tee mitään mikä jäisi mieleen, hyvää enempää kuin pahaakaan. Ehkä kirjaisi niin kuin vaikka näin kaikenlaista muistiin.

Olisivat sitten jääneet oppialanvaihdokset ja kuppilaelämä, ei olisi ehkä tullut matkusteltua eikä käytyä kovin sekalaisissa työpaikoissa. Ei osaisi sitoa johtolenkkiä nopeasti kasaan, ei tuntisi postinjakamisen ja iltasiivouksen tunnelmia.

Pitikö silloinkin jo lukea sen juopon postinkantajakirjailijan tarinoita, eikö parempaa ollut. Ei se huonoa sekään ole, sen puoleen. Mutta asenne. Tunnetut nimet häiritsevät, kun ne lausuu niin tuntee niiden painon. Tiet päättyvät, nimet jäävät.

Sitten se tarttuu, sitä ajattelee, että jospa omallakin nimellä olisi kylliksi painoa että se jäisi kiusaamaan aivosolukoita, muidenkin. Antaisi samalla kauhalla takaisin, jos kerran toisten tekosten ja tihutöiden meressä on räpiköitävä. Varmaan minusta joskus on jotain puhuttu. Ja sitten on epäillyt että olisi parempi kun ei olisi, ajatellut että mitähän ne ajattelevat, mitähän puhuvat, siinä on mennyt taas voimia ihan harakoille ja varsinkin kun on halunnut että on pelissä mukana eikä sitten olekaan halunnut.

Niin eipä ole mainetta juuri kertynyt, vain jotakin lähiväkeä rasittavaa lähinnä, jotain on rikkoontunut tai joku talo on meinannut palaa, tai sitten on itselle sattunut jotakin, on loukkaantunut tai muuten kommeltanut, jotenkin tuntunut että vasta kun on jossakin jokin mennyt vikaan, hajonnut, niin sitten vasta on jäänyt mieleen, sillä tavalla on muuttunut pieneksi uutiseksi vähäksi aikaa.

Jokin ei ole kohdallaan - mutta kaikkihan on hyvin, me kaikki olemme sekä elämme, niin sujuvasti ja vakaasti?!! - ja sitten juna putoaa kiskoilta tai joku kaivaa puukon esiin jossakin lähiössä ja kyllä siitä kerrotaan. Poikkeama. Minne me olemme sitten menossa? Kuka senkään tietäisi. Arvailla saa. Jos kaikki sujuisi hyvin, miten meillä silloin menisi?

Olisimme niin kuin sammaltupsu jonkin mäen kupeessa emmekä enempää meteliä pitäisi. Sitähän moni haluaakin. Tai sitten tiedostamista, juhlavan raskasta seisomista korkeamman tiedostamisen ja itsetajunnan ylängöllä. Moni juo itsensä sammaleeseen.

Joutavia lauseita. Miten tuota pesää saisi sohittua, että sieltä hörräisi esiin muutakin kuin tätä. Pohdiskelua, että kyllähän niin, ja sitten taas toisaalta. Tuskin mitään valaisee. Juon tilkan kahvia. Jotenkin tuntuu joutavalta sekin. Tapa.

Ukko ei lainannut sähkölämmitintä kasvihuoneeseen, mokomakin, ja nyt on ollut hallaa yöllä. Onneksi ei ole kuitenkaan tainnut käydä kuinkaan. Tehtiin se perunamaa sittenkin eilen, se sen oma. Piti mennä sitten kysymään, että annatkos pullon olutta palkkioksi ja mitä se sanoo. Ryökäle, mitä se itse tekee muuta kuin läiskii korttia ja kittaa kaverien kanssa, milloin ei katso purkista urheilua.

Mikä minä olen, kiivas vai rauhallinen, ei saa selkoa. Tänään yhtä huomenna muuta eikä näitä yhdistä toisiinsa kuin kasvot ja nimi. Mikään ei pysy ja auttaakos tämä mietiskely, päivät menevät ja aallokko läiskyy ja aina tämä on tätä samaa. Valehtelen vähän ettei tarvitsisi aina hieroa näitä samoja rainoja. Mikä velvollisuus minulla on muu kuin itselleni koettaa paahtaa ulos ja purkaa.

Huomenna haetaan loput muuttokuormasta ja se on sitten siinä, kaikki on täällä pahvilaatikoissa odottamassa muuttoa. Koskahan se tulee, kun tulisi äkkiä. Taiteilija väitti puhelimessa vaikkei minulle että että hän pitää minusta, minkäs hän sille mahtaa, ja että sana on kuulema hallussa. Vaikea suhtautua tuollaiseen kun kehuja niin harvoin saa eikä ole tottunut, pelkkiin haukkuihin aina vaan. Ajattelee, että mitähän tuo nyt vittuilee ja lekkeriksihän se kuitenkin vain lyö.

Vaan ajatellaan nyt sitten vaikka että se puhuu totta ja tosissaan, samahan se on eikä siitä mitään totuutta kuitenkaan esiin saa, niin kuin ei saa muistakaan ihmisistä, sukulaisista varsinkaan. Mitä se serkkukin letkautti käydessään isän luona, että minä jäänkin nyt tänne. Siitä mieleen että niin, tuohan saattaisi asua äitinsä kanssa täällä eikä isä ja me, ennen vain taisi siirtyä omaisuus isältä pojalle. Sitten aloin miettiä, että olikohan se kateellinen, jos vaikka olisikin aina salaa ollut, ja meniköhän se sitten sinne rantamökille muka vain aikaa viettämään niin kuin ne aina julkitekevät vai aikoivatko ne keskustella joistakin vakavista asioista taas vakavasti, niin sanotusti, mikä ilmenisi minulle aikanaan niin että se jonain päivänä äkkiä olisikin muuttanut tupaan, jos se vaikka olikin totta, hehe.

Se nyt vain ihmetteli, luulen minä, että miten sitä kukaan sukulaisten nurkissa suostuu lojumaan ja ihmetellyt olisin itsekin, jollen olisi tiennyt ettei muutakaan ollut. Isäpapan mielestä minä olen pahansisuinen eli huonoluonteinen, ja se taas minusta parantumaton jäärä. Eikä vaimokaan ole kuulemma sopiva, tarkoittaa että hänellä on huono vaikutus minuun. Sen se sanoi joskus kovan riidan jälkeen, kun olimme juuri ovet paukkuen eronneet.

Ovet kolisevat aina vain. Täytyy aina koettaa hankkiutua tästä omasta ärtymyksestä eroon, heti ensi merkeistä lähtien ja pian ennen kuin se leviää ja alkaa liikaa myrkyttää. Tässä on yksi keino mitä voi koettaa, muuten sitten tavallista päivää. Elikä arkista aherrusta ja sehän on kivaa, kun rakkaan kanssa tekee.

Pitäisikö käydä laatikolta postit hakemassa ja lukea mitä saa taas silmilleen. Onpa kiva maailma tämä; jos olisi ihan yksin tai kahden jumalattarensa kanssa täällä ja metsät ja eläimet vain, niin paratiisi tässä olisi: saisi katsella, miten isot tiet hitaasti halkeilevat ja sammal ja kuuset peittävät kaiken, katot romahtelisivat verkkaan ja kaikki jyrisevät rakennukset olisivat aivan hiljaisia. Vesi vain tipahtelisi kattopalkkien tynkien nenistä.

Näillä taidoilla jo eläisi vuoden ympäri eikä olisi pulmiakaan, sen nyt jo tietää että vaikka tyhjästä voisi alkaa: kun kaikki olisi hajonnut, kyntäisi vain läiskän jonnekin. Laittaisi varmoja ensin, sitten seuraavana vuonna vähän lisää ja parempaa, kolmantena vuonna olisi jo ylellistä eikä paljon tehdä tarvitsisikaan.

Päivässä ehtii tapahtua paljon, mutta onko ilta alastomana vuoteessa mukavampi kuin aamu tuolilla pannuhuoneessa. Kokeillaan. Eilinen ainakin meni vähän piloille. Olisi voinut päivän päätteeksi istua vaikka kynttelikön loimussa ja pelehtiä vuoteessa ja sellaista. Olisi juonut vähän viiniä ja sillä lailla, jos olisi ollut vähän enemmän omissa omituisissa oloissaan niin kuin. Sen sijaan että olisi kuunnellut tiivistelmää seipäänheittäjien vai mitä ne ovat viimeisimmistä urosteoista. Ukko pauhuuttaa televisiotaan. Vaan se siitä, tulee se maanantai vielä tähänkin viikonloppuun.

Toisten nurkissa. Mikä sitä edellisenkin majapaikkamme isäntää oikein piinaa. Väitti, että jälkemme jäivät siivoamatta. Vaan kyllä eivät. Vahinko että on vielä lainassa jotakin häneltä ja siellä on yhä jotakin aivan turhaa rojua. Täytyy käydä palauttamassa, ja noutamassa ensi tilassa, kun se ei ole siellä paikalla.

Sanoi että ollaan huonosti pidetty taloa. Mutta pidettiin sentään jotenkin, sehän ei muuhun rupea kuin kyljen kääntelyyn vuoteessa, milloin ei kuljeskele pihamaalla tekemässä tikusta asiaa. Arveleeko tuo, että kun talo on sen oma niin silloin ovat myöskin ne jotka sitä asuvat. Mikä sitä kaivelee, jotain muuta se on, löytyisi, epäilen minä, jos alkaisi syvemmälti tonkia. Vaimot vaihtuvat tiuhaan ja taas on kuulema ero koittamassa, ei siitä ole.

Se sanoi että se aikoo takavarikoida ne meidän laudat mitä siellä vielä on, hyvitykseksi jostakin. Rassukka odotti ettemme onnistuisi kuljettamaan tavaroitamme pois ilman sen apua, odotti että pääsisi naputtamaan siitä mutta kun ei päässyt piti keksiä muuta.

Televisio kertoo tarinaansa, hassu höpöttelijä, tiistaina me kävimme uimassa ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Joutsenia oli neljä järvellä. Varsin onnellista olla, lapset pihassa ja puuhaa. Kun kävimme kirkolla, joiltakuilta meni pasmat sekaannukseen kun minulla oli niin omituiset vaatteet. Vaikka tuskin pahemmin kuin itseltäni, kun joskus vahingossa törmään peiliin tai näyteikkunan heijastukseen. Mukava pussinpohja tämä paikka, kirkonkylällä ei muutu mikään koskaan, aamuisin siellä ei näy kuin potkukelkkailevia mummoja ja iltaisin matkabaarin porukat.

Huomaan, että sanottavaa ei nyt ole, huomaan että kaikki on mitä normaaleimmin, tasapaino on ällistyttävä, tällaista ei ole ollut vuosikausiin jos koskaan, elämä on maukasta ja minä rakastan häntä, hänkin minua, me sanoimme nämä toisillemme kun olimme rakastelleet. Iltasella me vähän joimme naapurikunnan ravintolassa ja soitimme musiikkia jukeboksista, nythän on niin että näistä riennoista me emme luovu, katsokoot syrjäkarein jos tykkäävät.

Ihmiset unohtavat nopeasti ja vaikka eivät unohtaisikaan, ei sillä sittenkään ole mitään väliä. Ylipäätään aika vähän on sitä millä jotain väliä on, vähiten sillä mitä ne jotkut ne ajattelevat kun se ei vaikuta siihen mitä me teemme, mitään. Kun emme me ole mitään aallon harjalla hiihtäjiä, että pitäisi tarkasti pitää kasvoista kiinni ja huolta siitä, miten ne ulos näkyvät.

Että kumpi on arvokkaampi, tämä risa puutuoli vaiko tämä kassillinen runoja, kysyi taiteilija, äkkiä vaikea sanoa mutta nopeasti arvattu, kumpaan on kulunut aikaa enemmän. Työtä, ja ammattitaitoa, eri asioita, aikaa, yksi asia, kaikki se yhteen, mitä siitä tulee. Ei mitään, sekasotku tai jotakin käyttökelpoista. Miten kirjan voi ajatella työkaluna jos se ei ole mikään resepti tai käyttöohjekirja: mieti mikä ei olisi työkalu ja väline johonkin, mieti, onko sellaista, mitään, missään.

Paljon muutakin tehtävänä. Hyvä se, on.

Jean Cocteaulla oli tapana sanoa, tai ainakin se sanoi joskus että allekirjoituksesta pitäisi saada selvää, ja se kirjoittikin nimensä oikein selvästi ja lisäsi vielä tähden siihen. Minä luin sen yhdestä sen kirjasta, ja sitten minä jonkin aikaa yritin pakottaa nimikirjoitustani luettavammaksi mutta kyllästyin aika pian. Mistä johtui mieleen yksi partasuu tuttu joka soitteli parin muun soittajan kanssa Beatlesin covereita yhdessä pikkupumpussa ja se sanoi että Cocteau on yksi suuri paska, oikein emäpaska. Niin että.

Vähän aiemmin, eteläisen, silloisen läntisen Saksan retkeilymajassa nuori miespari söi mysliä. Missähän he nyt. Yöt olivat aika kylmiä ja minä olin matkalla Italiaan Alppien yli ensimmäistä kertaa ja se oli jännittävää. Siellä oli yksi poika joka osasi puhaltaa suustaan vihellyspillin äänen. Kun aivastin, vai olikohan se joku toinen, hän sanoi ensin että terveydeksi, toisella aivastuksella jotakin ällistystä osoittavaa ja kolmannella pian rämähtäneellä aivastuksella hän puhalsi kuin liikennepoliisi pilliinsä.

Veronan kylässä oli suuri kolosseumi, tosin vähän romahdellut, ja sitten siellä oli keskusaukio, jonka laidoilla oli lukuisia kahvilaterasseja ja niillä istui tuoleillaan leppoisasti vailla kiirettä lukuisia henkilöitä. Minusta kaikki tämä oli kovin merkillistä ja ihmeellistä, olin rakastunut ilmaan ja valoon ja maahan, ja niin kuin minä epäröin lähtöä ja jännitin vähää aikaisemmin kun kerroin siitä yhdelle työkumppanille siellä laseralan laboratoriossa jossakin Helsingin pohjoisäären ikävällä teollisuusalueella, missä olin kesätyössä ja josta lähdettyäni sitten minulle jäi vielä ne avaimet enkä minä vienyt niitä koskaan takaisin vaan pudotin viemäriin jossakin Korkeavuorenkadulla lähellä Tähtitorninmäkeä. Ehkä ne ovat siellä vieläkin, yritystä ei luettelosta enää löydä.

Elokuuta se oli kun minä siellä Italiassa totesin maan kuten muutkin maat jättiläismäiseksi ja matkat pitkiksi. Kun nykyään tuntee olevansa jotensakin kokenut ja matkoja ainakaan siihen ilmansuuntaan ei ole olemassakaan ja pitäisi olla vähintään uusi kokonainen manner edessä päiviteltävänä että uskoisi saaneensa kylliksi kerralla mutta se on kyllä haiseva erehdys.

Tänään navetan tyhjentämistä. Rojujaan ovat kantaneet täyteen, sinnevvaan, pois silmistä, ja kerta kymmenessä vuodessa kokkoon. Tuolit, pöydät, lelut, kaikki mitkä eivät enää vanhuuttaan osanneet löytää paikkaansa. Kasvimaalle on ensimmäiset siemenet kylvetty. Tämä on hyödytöntä, mutta niinhän mikä tahansa on. Pikku jyvät kasvavat versoa lävitsemme. Heti aamulla lapsi rävähtää käyntiin ja alkaa huutaa tilkkaa suuhunsa, illasta itselleen aikaa näpistänyt saa väsyneenä silmilleen sen saman minkä kohta antaa takaisin miehelleen tai naiselleen.

Kahvi jymisee päässä, linnut livertelevät tuolla ja täällä, aurinkoista on mutta kylmä. Lapiot nojailevat seinään ulkona ja kukkakepit törröttävät maassa siirtoa venttailemassa. Ne eivät liiku jollei niitä pakota. Hyvä kun voi vain mennä ulos ja tehdä ja tietää että siitä on iloa jollekulle, minä olen vastuullinen isi nyt ja minun vähän täytyykin tehdä, näyttää mahdollisuuksien kirjo tällä hetkellä melko hyvältä, vaikka ei olekaan junalaituria tuossa vieressä jolle voisi kävellä noustakseen sitten junaan joka veisi taas jonnekin.

Se oli sellaista siihen aikaan kun sai matkustella mielin määrin vanhassa Euroopassa ja poimia matkan junavälineestä aina kun vain mieli teki. Minä muistan etten minä kolmea päivää kauempaa missään viipynyt, se riitti Veronalle ja Firenzelle ja Bolognalle, missä kävin ihmettelemässä Euroopan vanhimman yliopiston sisäänkäyntiä ja sen tummanpuhuvuutta joka oli raskaudessaan ihan järkyttävää.

Tiesinhän minä siinä kuljeskellessani sen iän, mikä se onkaan, seitsemänsataa vuotta. Samaan aikaan täällä silloin tuhatkaksisataaluvulla taidettiin pukeutua eläimennahkoihin ja kiistoja selviteltiin nuijilla eikä millään oppineilla väittelyillä, ei ollut edes kunnollisia kaupunkeja vielä ja tuolla toisaalla kun jo perusteltiin yliopistoja. No nyt on kaupunkeja täälläkin päin ja niihin rakennetaan yhä lisää teitä ja rumia rakennuksia mutta monta sataa vuotta kyllä vielä menee, jos vain emme kaikkea tärvele sitä ennen, ennen kun täällä tuntuu jotenkin historialliselta edes.

Niin eivätpä roomalaistenkaan tiet tänne saakka ulottuneet, ei tämä kuulunut sivistyksen maailmaan silloin ollenkaan, ja eipä oikeastaan ole kummakaan että latinistit ja kirkonmiehet ja kaukainen kuningas silloin juuri noin ajattelivatkin. Jos täällä ehkä oli joku Taara, josta luin vähän aikaa sitten, ja joitakin taruja sepistä ja veneenlaulajista ja sanojen antajista, hajanaisia katkelmia ne vain olivat kuljeskelemassa iltatulien turinoissa kuultavina, kussakin kylässä kai omat tutut tarinansa ja sitten ne joista jotkut harvat matkamiehet kertoivat. Silloinkin oli varmaan ne laulajat jotka osasivat lukemattomia parisäkeitä, mistä lie keränneetkään, tähän pitäisi tutustua vähän tähänkin. Yhä vain on kaukaisen Välimeren historia tutumpaa kuin tämän alueen, enhän minä vieläkään tiedä mitä täällä oikeastaan tapahtui 2300 vuotta sitten kun taas tiedän ihan hyvin, mitä Kreikassa.

Eipä täällä silloin kulttuuria vielä ihmeemmin ollut, korkeata ainakaan eikä varsinkaan mitään kirjoitettua, niin että mitäs siitä siis jäi, ei mitään. Magiaa ja loitsuja vain, noitia ja trulleja ja röllejä ja hiisiä, semmoisia, ja pitkä hämärä yö kuin tuonen viita ainakin senaikaisten filosofien näkövinkkelistä. Jotka sitten kamppailun taisivat voittaakin, oppi levisi yli maan ja yhä leviää, yli maapallon, ristiretkiä käydään yhä edelleen jos kohta aseistuksena nyt limutölkit, kuvatölkit ja öljyjalosteet.

Elikä ensin lasihelyjä, sitten asein nurin hankalimmat tapaukset, ja sitten saarnaajat perässä. Voi se järjestys joskus vaihtuakin. Julistetaan ensin että, katsokaapa, katsokaapa näitä meidän leluja! Nämä ne vasta. Me voimme kertoa sitten että mitenkä näitä saa. Sitten tietysti kun teilläkin on näitä, te alatte tuumia että mitäs niillä nyt sitten tehtäisiin. No me kerromme. Työntäkää nyt ensin puskutraktorilla mereen tuo teidän roina, nuo jumalat ja mitä tuo takapajuisuus nyt onkaan, ja sitten rakennatte tätä tämmöistä mitä meillä. Niin, katsokaas näitä kuvia taas. Jos ette itse pysty me voimme kyllä tulla auttamaan. Vapauttamaan teidät. Otatte vaikka lainaa, maksatte sitten joskus.

Sitten se vanha messu, aina samaa kuin naapurillakin: ensin ihmetellään ylimysten koreuksia ja tiedetään etteihän meille noita, sitten niitä jo ponnistuksin voi saadakin, jos ehkä vähän huononnettuina laitoksina, ja kohta on reitit samaa mustanaan. Leluja massoille juu, kyllä jokaiselle joitain leluja löytyy: pikkuisille pienempiä ja köyhille halvempia, on kaikille juu, leikkikää nyt sitten niin perkeleesti, tää on meitin uskontomme.

Minä siinä vanhassa juonessa mukana, vain vähäsen sivussa ja samaan tapaan puijattuna. Minkäpä minä sille. En nuotiolla laavun allakaan kaikkea vuotta tahtoisi kykkiä, on tämä sen verran vilpoinen maa kun sille tuulelle sattuu. Mutta jos jokin pieni mökki johonkin järvennurkkaan vaikka? Yksi ihan eliniäksi, jokin niistä joita on täällä joka tien sivussa mutta joita isännät eivät tahdo vuokrata, mieluummin antavat homehtua pystyyn, tai pitävät varastoina jonneka hissaavat lumput ja vanhat katiskansa.

Kaivelee, koetan ajatella itseäni siitä eroon mutta tähän ei ole ajatuksen parannusta, onhan koko murheen alkulähteenä ajatuksia. Minäkin lähdin päin elämää ja lunastin sen pakollisen katon pään päälle aina tarpeen mukaan, ruinasin lipun niin kauas kuin sain ja patikoin takaisin. Ja mitä siitä valkeni? Että rahaa on liikaa ja se kuljeskelee väärissä paikoissa.

Että sille ei sopivaa sijaa löydykään, kun se tulee luokse niin kohta se on taas karkaamassa, ja vastineeksi se hilaa koteihin kaikenlaista joutavaa roinaa. Mitäpä siitä minä. En mitään. Näistä puuhista täällä ei paljoa kartu, ajattelen siis koko jakson johonkin muualle, jonkun toisen elämään. Toinen minä silloin olinkin.

Niinä aikoina sitä suorastaan tyrkytettiin. Siinä oli meille kaikille aarrearkku joka ei tyhjenisi koskaan, annettiin ymmärtää, josta sai kuka vain noukkia minkä ehti. Hiukan enemmän, ajatteli jokainen, hyvä, hiukan vähemmän enemmän, ajattelin minä ja taoin ylimäärästä seulan. Pahempaankin sitä tungetaan, vaan jos sen selitykseksi jakaisi, kelpaisiko, tuskinpa. Se mitä siten onnistuin haalimaan ikäänsä kuin vastineeksi ei sitten kelvannutkaan iloisille antajille. Mitä te sitten oikein haeskelemaan harhautitte alun perinkään? Ai mutta niin, hehän käskivätkin perustamaan lakiasiaintoimistoja ja yhtiöitä.

Ne joilta otettiin eivät vapaaehtoisesti olisi antaneet - oikeastaan useat heistä eivät vapaaehtoisesti olisi antaneet mitään minnekään, lapsilleen enintään joilta he sentään saavat jotain takaisin vaikka tuskin osaavat - ja pakkotoimet perusteltiin yhteisellä hyvällä: te ette kuitenkaan osaisi järjestää parhaimman mukaan, ette te ole kyllin kaukokatseisia, joten otetaan teiltä, meille joita teidän kuuliaisuutenne varjelee, jotta me voisimme antaa sen takaisin teille kuten hyväksi katsomme. Sillä me olemme kansa ja on ajateltu muitakin ajatuksia kuin ne jotka ovat teille tuttuja. Sitä paitsi meidän täytyy ajatella, meidän täytyy pitää puoliamme, muutkin näet, ja meidän täytyy valmistella tulevaisuutta joka odottaa meiltä tekoja.

Ja niin pakko-otettiin osuus heidän työnsä hedelmistä ja siirrettiin koneiston ruuaksi, kojeiston joka putosi heidän mailleen, siitä kasvamaan. (Heidän mailleen! Vaikka heillä raukoilla ei ollut omistusoikeutta, ei mitään omaisuutta, vain väkivalloin pystyssä pidetyt rajat! Ja ne joilla ei, työnsä vain!) Mutta pysyteltiin sentään rintamassa muiden yhtä edenneiden kansojen kanssa.

Jos tehtäisiinkin vain sitä työtä ja vaihdeltaisiin tavaroita, mutta aina siinä on ollut niitä suuria loisia jotka ovat närppineet välistä omat ravinteensa. Nyt kun oravannahat juoksevat nesteenä ohuissa putkissa se on helpompaa, sinne voi asevoimin turvattuna porailla pieniä reikiä sinne tänne, hajautetusti tietenkin ettei isäntäkasvi eli kansa aivan näivettyisi, ja noroista saadaan kasaan mahtava vuoksi, voiman turvin ohjattua voimaa voimankäytön lähteille.

Monelle sitä katsellessa tulee halu päästä osalliseksi, kivuta ylemmäksi, vähän lähemmäksi paksumpia suonia. Niin kuin näille, kelpo henkilöille, jotka mielet työn raskaan työstämisestä sumeina surevat elämänsä karuutta, autolainojensa kestoa ja suunnittelevat nopeampia työmatkareittejä mummon mökin karviaismarjapensaan ylitse, demokraattisin joukkopäätöksin, ja tämä on sitä oikeudenmukaisuutta. Me, aina me, päätämme, kuka sinä muka olet yksin vastaan sanomaan.

Kaikenlaisia pienempiä loisotuksia sitten takertuu sinne ja tänne, vaikkapa minut vippeineni lasketaan yleensä joukkoon, eikä vaihtoehtoja ylipäänsä olekaan paitsi vallankumous joka pian johtaa uuteen samanlaiseen tilaan, anteeksi vain epäluuloisuuteni, tai siellä juuripäässä kykkiminen ja kiroilu, taikka se yritys hilautua pikkuhiljaa ylemmäs.

Kaikki, ihan melkein kaikki koettavat napata vähän enemmän kuin heille kuuluisi. Ja kaikki mitä ei kerää jää kiertämään edelleen. Jos sitten ylijäämällä ostaa sämpylän ja kaljan niin ne menevät sille ravintolalle ja matkabaarille, ja siellä voidaan aikanaan sijoittaa kalusteisiin ja sisustuksiin ja laajentaa ja palkata lisää väkeä, ja sitten siitä saa moni sinikauluksinen ja teepaita töitä ja vekaroille pullaa.

Samoin olisi käynyt jos olisivat työn alkuperäiset tekijät törsänneet mutta nyt osa siitä vietiin heiltä pois, niin etteivät he itse saaneet kerätä läskisenttimetrejä vaan elättivät siinä sivussa joitakuita tyystin tuntemattomia. Ajattelevat näin ollen, että jos perkele on pakolla jouduttu moisia elättämään niin jotain pitäisi saada myös takaisin.

Mutta he eivät ota vastaan. Heikosti kelpaavat näille korville lauseet, jotka heidän mieltään vastaan sanotaan, totuudesta viis. Pysähdy huomaamaan ilmaston tapahtumat, muutokset, kuolevat eläimet, miltä suu kuolaten juokseva ihminen näyttää tai pysähtyneen katseen havaitsema kauneus, koetapa kertoa niin turpaanottoa kerjäät, pummi. Taikka teot, niin kuin että alkaisi kahlita itseään kaikkiin karviaispensaisiin mitä löytyy, tai muulla tavoin kumoaviin toimiin herkeäisi.

He pysyttelevät ketjuissaan, riutuvat, kiroavat kaikkia jotka eivät kahlitse itseään heidän viereensä eivätkä edes näe heille ojennettuja hedelmiä. Tuskin lapsiaan tuntevat. Sekin yksi duunarittuttava lakkasi vähin erin kuuntelemasta, kohta toiminimen pykättyään. Maailmat olivat yhtä kaukana toisistaan kuin nyt minulla, kun olen talikon varressa kiinni, ja tuolla pienellä joka puuhaa ihan omiaan ja tutkiin sammalia, puhuukin vierasta kieltä.

Vaikka tätä piperrystä ei täällä työnteoksi lasketakaan, mikä tarkoittaa että se lasketaan loisimiseksi, niin ei tässä silti samaan aikaan eepos kädessä pysy. Eikä tietenkään kukaan rehtiä työläistä teeskentelevä erehdy lipsauttamaan, että on kirjan lukenut, kun siitä heti epäillään että sitä ollaan jossakin lomassa lorvehdittu taikka mukavaa seuraa kartettu. Sijoitusneuvoja voi kertoa lukeneensa jonkin venäläisen klassikon ja muka arvostavansakin sitä, mutta sepä onkin työtä eli julkisuuskuvan ylläpitoa, ja joka tapauksessa hän valehtelee ja on lukenut vain Kirjavalion tai tiivistelmän internetistä. Niin sanotut sivistyneet taas ovat ahmineet aivan liikaa, että yhdelläkään taideteoksella olisi heille enää minkäänlaista merkitystä.

Niin suuren, väsyttävän jähmeän halki joutuu kahlaamaan ennen kuin löytää mitä löytää. Ja sitten löytää takaisin, siihen missä olisi yksinkertaisena sieluna ollut parempi pysyäkin. Joten kovin yksinään silloin on, kovin yksinään ja hämmentynyt. Että miten oikeastaan saisi avattua ovia itsessään ja muissa, että miten paremmin päin selittäisi ja tekisi jotakin mikä ei ole huijauksessa mukana.

Ei näet tässä nyt ehdi, sanoo ahertaja, täytyypi mennä, on nämä mutterit kiristämättä ja sama joiku aina vain. No mutta mitä? Täytyyhän sitä vähän kiukkuinen ollakin että jaksaa paljaan aineen kanssa painia. Vai pitääkö, mitä? Pohdittavaa tässä joksikin ajaksi, hienoa. Velvollisuus vain on erinomaisen ikävä asia ja sana, olkaamme heinäsirkkoja. Miksi emme olisi kaikki.

Vanha tarina kertoo miten muurahainen veti sen pidemmän korren sitten lopulta, mokoma ilkiö, oli kuunnellut koko kesän ratokseen heinäsirkan musisointia ja sitten talven tullen jätti toisen kylmästi pakkaseen. Ei tainnut ratokseen kuunnellakaan mutta oliko se heinäsirkan vika. Vilpittömyys vissiin, vaan omaa lastaan kitiinipanssarinen siinä kiusasi.

Jos täällä olisi enemmän asukkaita, olisi kiva. Mutta kylä on hiljainen kuin kylätie. Pienehkö paikkakunta olisi helpommin hallittavissa, pikkukylä, kirkonkylä, pieni kaupunki korkeintaan. Suuri on liian suuri, mutta siellä voi kadota tuntemattomuuteen kuten erämetsän kohinaan.

Puissa on lehtiä jo, kesä on saapunut. Me ajoimme pyörillä kirkolle, missä sitten olusien äärellä pohdimme miten järjestäisimme riihitanssit. Vanha hirsinen jyvänerotusaitta, siinäpä keskiaikainen taverna. Ja häiriköt työnnettäisiin puimakoneeseen, he. Puiden takana mahtuu seikkailemaan mutta miltä se näyttäisi, mitä siitä tulee mieleen: ruskettunut, pystytukkainen merkantti rullalaudalla, hänen seuranaan iltapukuinen nainen ja he mätänevistä laudoista kohotetussa vanhassa riihessä, puimakoneiden ja kylvövehkeiden seassa, pelimannit vinguttavat viulua ja kaiken taustalla kohoaa tumma kuusimetsä kuin linna. Kaipa se olisi aika toimiva konstellaatio se.

Käyn alastomana ulkona, postilaatikolla vaikka turhaan, tuuli hyväilee palanutta ihoani kun astelen, askeleet tuntuvat jämäkämmiltä, jalat aivan täsmälleen osuvat ja tarttuvat maahan kun kuljen, aivan toisin kuin vaatteet yllä. Todellinen olomuoto. Kun teen, niin teen, enkä jää ihailemaan mitä olen tehnyt.

Hän tekee eikä siitä ihmeemmin puhu, ja niin pitää ollakin, sanoi taiteilija, siitä. Saattaa olla, lienee niin. Paljonko menisi vaivaa ja aikaa työn esittämiseen ja siitä kertomiseen sen tekemisen sijasta ja siitä pois. Mutta paljonko valmisteluun. Canterburyn tarinoissa Chaucer havahtui ääniin ovelta, kuuli komentavan, vaativan ja tutun äänen joka lausui hänen nimensä. Hän vastasi vain: kyllä, vaimoni, ja sujahti kirjoituspöytänsä ääreen, kirjoitti.

Minun vaimoni vain yskiskeli aamusella, ei paljoja puhellut vaan veti peittoa yli. Olenpahan itsekseni. Milloin minä olen parhaimmillani: kun makaan, kun lepään, kun olen työssä? Kun olen alasti, kun olen vaatetettu? Olisin parhaimmillani alastomana työssä, niin jokainen.

Kirkolla miehet pitivät haalareita, siellä vielä työskenneltiin kun oli jo iltapäivä ja viisi. Tämä on korpea tämä näin täällä, puita ja puita ja puita, pellot ovat möykkyisiä ja puutarhat takkuisia. Kun eksyt sivuun polulta, katoat salaperäiseen metsään. Minä astelen hämäriä niittyjä, minä poistun sammaleiseen äärettömyyteen. Metso klaksuttaa etäällä, puu on kuusi ja vähään tyytyväinen, se saattaa levitä minne tahansa.

Jos me jättäisimme tämän paikan, ruusut valtaisivat pienen pihan, ja sammal, vaan pian kuuset nousisivat ja sammuttaisivat valon kaikelta muulta. Kohta jo menninkäiset piilottelevat mättäiden takana ja kiusoittelevat metsänneitoja, ja ilmassa leijuu kevyttä utua, se on siemeniä jotka putoavat turhaan kaukana kasvavista heinävartisista kasveista.

Hän aikoo lähteä kurssittamaan itseään ensi syksynä, minä en tiedä, seuratako perässä sinne vai jäädäkö. Minäkö olisin yrttitietäjä, no miksipä en sitäkin. Tämä harrastus alkaa olla pitkäikäinen, mutta ei silti vielä pidempään jatkunut kuin jokin toinen niistä muista. Olen pian kolmekymmentäviisivuotias, jos kohtalo aikoo riistää minut elämästä ennen sitä syntymäpäivää, sillä ei ole juuri puolta vuotta enempää aikaa. Kuten ammoin ounastelin. Luultavasti se epäonnistuu. Synkronisiteetti voi tehdä tepposia. Kohtaloa ei mahdollisesti ole mutta yhteensattumat voivat kasaantua.

En nimeä häntä, jätän ääriviivat häilyviksi. Vai kyhäisinkö karkean otsikon, joka yrittäisi ryöstää tähän ihka-aidon, elävän naisen. Hauki on hauki on ahven. Jokainen joka on syntynyt, tahtoo elää, ja elämällä on oikeus tulla kuulluksi. Myös kutsutuksi ja hellityksi. Kuten kasvit edessäni, nousevat, purkautuvat auki, alkavat levittää lehtiään kerätäkseen voiman auringon valosta. Lisääntyvät, heittelevät siemeniään ja tekevät jälkeläisiä. Kamppailevat keskenään, suunnittelematta, tekevät parhaansa kukin. Siemeneen kätkeytynyt ohjelmointi käynnistyy veden herättämänä ja taikuus on tosiasia. Mahdottomalta vaikuttava tapahtuu edessämme, pienestä kovasta pallukasta erittyy varsia ja juuria, ja se avautuu veteen ja ilmaan, valoon, kasvaa eikä entisestä jää jälkeäkään. Ei mitään, ei edes muistoa lopulta. Uusi alku on tuhonnut vanhan, ja samoin me kasvamme lapsuudesta nuoruuteen, nuoruudesta aikuisuuteen, aikuisuudesta ja niin edelleen. Jotakin meissä alkaa tapahtua emmekä me voi siihen vaikuttaa. Vastustelu on hyödytöntä, me olemme tämän prosessin alaisia. Se on meidän sisällämme, ja jos onkin meillä järki ja muisti jotka saattavat pidentää selviytymistämme, ne kykenevät vain viivyttämään.

Mummoni, kuulin, puhui hieman sekavasti viimeksi puhelimessa kun tätini soitti hänelle. Täti soitti tänne ja ehdotti käyntiä siellä. Viikko, kaksi sitten mummoa huimasi ja hän kaatui kotonaan, joutui menemään sairaalaan ihan. Korkea ikä, raja. Se on se raja, sanoi isäni.

Raja. Siirtymisen alue, muutoksen, muodon raukeamisen vyöhyke. Aistit alkavat pettää, ihminen lakkaa näkemästä, hän lakkaa kuulemasta, hänen järkensä vielä toimii ja hän muistaa, sitten hänen järkensä pitää taukoa ja hänen puheensa sekaantuu. Muistot vaeltavat, valtaavat, rehottavat, leviävät. Hän muistaa, hän matkustaa ajassa, hän palaa takaisin, eksyy. Muistot tulevat hyökyinä, sykäyksittäin, haparoivat esiin noukittujen tietojen lehvästöistä. Odottamattomasti, eilinen, eilisen eilinen, lapsuus, hän menettää tämän päivän, hän ei ole täällä, ei ole ollutkaan, ei hän ole koskaan tullutkaan tänne. Hän on vain ajatellut tällaista päivää, se on kirjoitettu selkeänä filmiin joka kertoo hänen päivänsä mutta häntä ei siinä ole. Ja kohta seuraa toinen, edellinen, mitä sitä ennen oli. Keskus laukeaa auki, hajaantuneet painumat, merkit vaeltavat, hän katoaa hämärään. Sitten on vain valoa, valoisia aukioita, metsä, hämärää. Lempeä raja, viimeisenä hyväilynä mieli haihtuu, ja pelko, tietoisuus ajasta, se mitä oli joskus pelännyt ei ole enää eikä olekaan saapunut, mitään pelättävää ei ole.

Ehkä. Kirjoitan tätä viidenkymmenen vuoden takaa enkä saata tietää, luultavasti en silloinkaan tiedä sillä olenhan silloin rajalla, joka on laaja mutta josta tietää sitä vähemmän mitä syvemmälle käy. Me näemme sen niin yksinkertaisesti: tieteellisen selkeästi hermostollisena tapahtumisena, arktisen painokkaasti: vain lihaa. Ei mitään sen jälkeen. Vain elollinen olento, pieni napsahdus ja se on eloton. Siinä se. Eikö ole selvä. Ja aina se, joku, se jokin, se toinen. Emmekä me. Me joilla on kiire kierrämme kaukaa alueet joilla joutuisimme seisoskelemaan käet taskuissa kummissamme. Vedämme niiden ympärille aidan ja lausumme: kun olemme tällä puolella, olemme tällä puolella. Kun olemme toisella puolella, emme ole.

Ei mennä katsomaan. Ei nähdä. Pysytään vain tässä näin, mikäs ettemme pysyisi, itse rakentamillamme kiskoilla. Tuolla ei mitään ja tuolla ei mitään, tässä kiskot. Niin sanomme. Silti kun laskeudut ratsusi selästä saatat kävellä myös.

Nyt mummoni on oikein pirteä, niin kuin vanhoista mukavasti sanotaan, hänelle oli vain määrätty liikaa lääkkeitä. Päättäjät ryntäilevät ja riitelevät joka päivä täällä, isännän olkkarissa, ja se näyttää sormella suosikkejaan että tuokin on nyt tuolla ja tuo se sanoi että. Minä koetan hissutella ohi teetä hakiessa, etten joutuisi liemeen mukaan. Se ei ymmärrä mutta eivät nekään ole minun asioitani.

Minulla ei tunnu olevan asioita ylipäänsä ollenkaan, ja minä ajattelen Amerikkaa sellaisena kuin se oli vielä viisikymmentä vuotta sitten ja minä ajattelen Ranskaa sellaisena kuin se oli samoihin aikoihin ja myöhemminkin, ja että Amerikka keksi tölkin ja heidän pitäisi osata sitä käyttää mutta eivät he, minä ajattelen että ranskalaiset eivät enää viihdy kahviloissaan vaan lojuskelevat kodeissaan katselemassa mitä ruudusta tulee vaikka olisi miten valtiollisesti omakieliseksi säänneltyä. Ja sitten ihan toista,

että miten se jonglööri kerran sanoi minulle että en ymmärrä ihmistä. Minun täytyy seuloa ne valeet ja puolitodet mitä on korviin kaadettu, joihin olen vähitellen alkanut uskoa kun ei vastakkaisestakaan todistetta ole ollut enempää kuin poissuljetusta keskimmäisestäkään,

ja miten minä silloin vähää ennemmin lähdin, täkäläisistä metsistä sinne kuiville tasangoille Italian Orvietoon, jonne en jäänytkään vaan käännyin kuljeskellakseni Välimeren laitaa aina pohjoiseen Afrikkaan saakka, josta vasta päädyin sinne ranskanmaalle kuulemaan mokoman, ei niin etteikö hän sekä toverinsa olisi seuraansa kelpuuttaneet vaikka sosiaalisuudessani, sanotaan sosiaalisuudessani vaikka sanasta tulee mieleen kana, olinkin estynyt kun kieltä en osannut. Enkä muista miten jatkaa,

omituinen hetki, ajatukseni katkeaa, kissa miukaisee ulkona, lapsi herää ja samassa posti käydään tuomassa laatikkoon, kun muuten on ollut täysin jatkuvan rauhallista. Käyn katsomassa, mitä tuli, jos kerran ajatukseni kuitenkin hukkasin, palaan kohti sisätiloja ja huomaan kaikkien olevan hereillä. Lähden hakemaan kissoja, saan puremia, tulen syömään, menen ulos. Mehiläiset surisevat, vai mitä lie kärpäsiä, tuolla seinällä lämmössä. Aivastelee ukko tuossa ja niitä katselee, sivelee tynnörin kylkeä. Liikun, kävelen

pellolle, kävelemme, tuemme kepeillä kasveja, kastelemme ja raivaamme varastotilaa ja laitan vesiletkua ja kitken ja äkkiä on ilta.

Höhlän tuntuista juoda punaviiniä peltotöistä vielä kevyesti tomuisena kun joku selaa naistenlehtiä punkassa ja toinen karauttaa autollaan pihaan ja vääntää purkista täydet ulos ja syventyy urheiluohjelmiin, mankasta vielä tulilintu räpistelemään sekaan ja pieni metakoija hyörimään ympäriinsä, tämähän on ihan naurettavaa, tai olisi jollei olisi niin harmittavaa.

Puhelemme murheistamme, minä kuuntelen hänen mörköjään ja hän minun. Hän on oikeassa, minulla ei ole aina tilannetajua, siis yritän tavoittaa mahdottomia mahdottomissa olosuhteissa. Liekö se sitten juurikaan minun vikani, eipä kait ihan, en ole täydelleen itse itseäni rakentanut. Hän antaa oluen seuraksi ja menee nukuttamaan lasta ja laulamaan oravanpesälaulua, kiitos oluesta mutta kukin vapautuminen kestää vain sen kulauksen verran. Tämä väline on toimimaton. Vain humahdus ja lasku, tai jos olisi enemmän niin pidempi humahdus ja poikki, ja lasku. Sama se. Näinkään rytmittää päivää, ei voi.

Jos linnut osaisivat kertoa elostaan ne kertoisivat laajasta, haperosta pitsistä joka on lehdin kirjailtu, fraktaalinen ja kolmiulotteinen, joka toisaalla päättyy ikuisuuteen ja toisaalla kuolemaan, avaruuteen ja maahan toisin sanoen. Linnut eivät epäile, ne lentävät, mutta meillä epäusko on suurimpia esteitä minkään onnistumiselle.

Kuka osaisi keksiä. Miten se olisi mahdollista. Ei mitään mikä voisi vedota laajoihin massoihin, koneet yhä vain vetoavat. Kaikki on keksitty, kaikkea on ajateltu, linnunradalle lähdetty liftaten. Kokeilua. Mitä sanoa? Taitavammin rauhaa, rakentaa hämmentäviä rakennelmia, linnoja, linnasarjoja, linnamuureja, linnakkeita, tehdä vaskiveistoksia, sanoa ikuista, rakkaudesta, seksistä, kateudesta, väkivallasta, omistushalusta, ahneudesta, pikkumaisuudesta ja likinäköisyydestä, yksinäisyydestä, mysteerioista.

Niin, mysteeriokin lienee yhä olemassa, sen tavoittaminen vain on hankalaa ja kaikki sitä sanomaan yrittäneet ovat tienneet yritystensä mahdottomuuden, jonka jälkeen he ovat sotkeutuneet paradokseihin ja vertauskuviin ja repaleisiin kenttiin, tarkoituksenaan saada niille astuvat hieman varomaan ja hämmentymään. Taitoa, jää taito. Onko mitään sanottavaa enempää, kuin että minä osaan tämmöistä ja ottakaa nyt, ja antakaa minulle sitten vaikka leipäpalanen tai jotain. Silti tämän kaiken, tässä tämän näin, pitäisi muuttua, kasvaa, syventyä, saada värejä ja lisää, tämän tulisi olla merkityksellistä, tämän tulisi muodostua merkitykselliseksi, tämänkin taistelun multaa ja hiipiviä rikkakasvimuodostelmia vastaan, tämän kamppailun mustaa multaa vastaan ja sen kanssa.

Kun tuuli tulee ja jättiläisaurinko syöksee tulta, kun hyönteisten parvet hyökkäävät imemään verta meidän ihoiltamme, kun pohjoisesta saapuvat hyiset puuskat pyrkivät polttamaan jääksi vasta ensialkujaan tapailevat taimet. Kun minä näen jätettä joka puolella, ihminen on käynyt täällä ja täällä ollut, tuolla on pätkä hylättyä letkua, tuolla kappale riekaleiksi piestyä lasieristettä, tuossa kemikaaleilla myrkytetty sähköjohtimen tolppa jota luodinreiät täplittävät. Mullasta löytyy mustaa muovia ja inhimillisen sahaustarkkuuden rajoissa suorareunaisia puunkappaleita, jo lahonneita, tuolta risukasasta ruostunut lapio. Olisiko syvemmällä ikivanhan uhrialttarin jäännökset, joitakin keihäänkärkiä, sormuksia, kalevalainen kylä josta vain metalliesineet ovat säästyneet.

Läheisessä vuoressa kerrotaan olevan aarteen: joku kauppias siellä tapasi säilyttää rahojaan lippaassa mutta sitten hän vanhuuttaan sen unhotti, minne se lipas oli kätketty. Nyt hän on kuollut eikä sieltä kukaan enää mitään löydä. Ehkä ne olivatkin setelirahoja. Jos se hupsu kätki seteleinä kalleimpansa sinne ja siellä ne nyt lepäävät humuksena puunjuurien lävistäminä, kasvattavat mustikoita. Ja jumala tietenkin havaitsee kaiken, ja olemassaolo on havaituksi tulemista, siis kaikki on, myös nuo setelien jäänteet mikäli tarina ei ollut vain hullun hourailua.

Niin juu, kaikki on läsnä kaikkitietävälle, kaikkialla olevalle, kaikessa olevalle, joten jumala itse on havaituksi tulemista, itsensä havaitsema ja siten itse itsensä olemassaolevaksi tekevä. Jollei jotain pimeää nurkkaa jää jonnekin, tietty. Pieniä loogillisia harjoituksia, yhdentekeviä mutta viihteellisiä, ja minä istuskelen tässä yhä vain ja aprikoitsen mitä pian lähden tekemään. Onneksi on jotakin josta heti näen onko se jo tehty vai ei, josta pystyn suoraan heti kertomaan tekemisieni arvon, lähietäisyydeltä ainakin.

Eli kymmenen kertaa sitä ja tätä ja sen verran tuota, tekee yhteensä, siis jotakin mikä on laskettavissa, niin ihmeellisen helpottavaa ja luottamusta ruokkivaa. Miten sekasortoinen rämpiminen pehmeässä ja ryteikköisessä hämmennyksessä muuttuu itsepintaisuuden kautta, olkoon se sitten vaikka tyhmää itsepintaisuutta jonkun mielestä, täysiksi laatikoiksi, jotka näyttävät ihan sellaisilta joita on kaupungeissakin tarjolla, joissa jokaisessa on sisältö, nimikyltti vaikka vielä etuseinässä ja jopa mitattavissa oleva paino. Vielä ne sisältävät jotakin mikä on kaikille, tosiaan aivan joka ainoalle tärkeää ja näitten haluamaa, jos vaikka joillekin todellisia vasta kymmenesti kaulittuina ja maan hajusta muovinuijalla eroon hutkittuina. Syövät ne kumminkin. Ja komeroihinsa keräävät, ties miksi takovat.