Muistan, vielä hämärästi. Kerran minä juoksin niityillä myrskyävien oksien alla, nauraen ja kiljuvin varpain. Sitten tapahtui paljon, maa alkoi juosta jalkojen alla ja äkkiä minä olin ...jossakin. Nyt en ole enää varma siitä, mikä osa siitä on todella tapahtunutta ja minkä olen myöhemmin sepittänyt... itse, koettaessani käsittää. Ehkä se kaikki on tarua, jollekin toiselle tapahtunutta. Jossakin aikaisemmassa elämässä. Jossakin muualla.
On kuin roikkuisin ilmassa, painottomana kuin lentäjä jonkin koelennon moottorittoman vapaalennon aikana: kone on juuri noussut lakikorkeuteensa, kaikki irtain leijuu sisällä ja nesteet pakenevat astioistaan, ja se alkaa pudota kohti maata.
Ja kuitenkin vielä hetki sitten minulla oli paikka, oli ystäviä, oli tehtävä. Hetki sitten? Koska se oli? Ehkä olen vain kuvitellut, ehkä se vasta odottaa minua? Ei, minä tunnen tämän muiston painon, minä tunnen nämä tapahtuneen painamat jäljet. Minulla on ollut paikka. Minulla on ollut koti ja läheisiä ja työ jota tehdä, ystäviä.
Muistan miten istuimme ystäväni kanssa kuistilla. Talossa jota asuin, puhuimme ja kuuntelimme ilman liikettä kun ... mitä? Odottamatta tunsin kuin liekin joka humahti maasta korkealle taivaaseen saakka ja minä humisin, hukuin... enkä enää ollutkaan siinä. En löytänyt enää itseäni, minulla ei ollut enää mitään. Minulla ei ollut enää valtaa minkään yli. Mikään mitä näin ympärilläni ei ollut minun. Näin kaikki ne esineet jotka yhä lojuivat siinä ympäriinsä hyllyillä ja pöydillä eikä mikään siitä ollut enää minun. Ne kuuluivat jollekulle vieraalle.
Ystäväni ei huomannut mitään ... mitä hän? Jostakin hän puhui ja innostui sitä mukaa kun minä vaikenin, äänettömyyteen jota hän ei ymmärtänyt. Kuulin kyllä kaiken mutta sanat olivat irronneet. Ne eivät koskettaneet mitään, ne eivät olleet kiinnittyneet mihinkään. Hän oli vain ulokkeinen olento josta valui ulos ääniä, hän solmi niitä yhteen merkitykselliseksi rakennelmaksi joka oli minulle aivan vieras.
Hän ei muuttunut epäinhimilliseksi: tunsin hänen läsnäolonsa, tosin hitaana, kuin lasin lävitse - mutta hänen äänensä oli minulle outo. Kylläinen, tumma. Näin meidät siinä istumassa, ja kaikki oli irtonaista ja erillään, mikään ei ollut osa mitään. Esineet, meidän ruumiimme, puhe, humisevat harottavat puut pienen ilmamuurin takana siinä edessä, ohikulkevat ihmiset täydellisen tuntemattomina ja vieraina. Jonkun toisen elämä kulki siinä kulkuaan eikä se enää kuulunut minulle.
Se tuntui hyvältä. Niin kuin valtava paino, jota en ollut aiemmin huomannut, olisi lipsahtanut sivuun kuin raskas vesipisara lehdeltä. Mutta minua pelotti: puut olivat kuin ne olisivat leimahtaneet näkymättömiin liekkeihin, niin täynnä elämää ne olivat - ja käsittämättömiä. Eivät ollenkaan yksinkertaisia, eivät mitään minkä voisi ymmärtää mitenkään. Ja ilma niissä, liikkuva ilma joka kiersi niiden oksien lomitse, oli yhtä huminaa ja pois puhaltuvia yrityksiä tavoittaa.
Muistan että nousin siitä äkkiä ja lähdin kävelemään, liian ahtaalta tuntui tuo talo. Minä kävelin pois. Hän huuteli minun perääni merkityksettömiä lauseita ja minä menin iltaan, ilmaan, pimeään. Sen jälkeen en muista paljoakaan, oli kuin olisin ottanut ensimmäisen hissin ja painanut umpimähkään jotakin nappulaa - ja sitten muistissani on, en tiedä miten pitkään aikaa kului tai kuluiko ollenkaan, kiihdytyksiä, kirkkaita valoja ja hälinää, valkeita käytäviä, varjoja, hahmoja. Elin kuin kala syvällä vedenpinnan alla, tai albatrossi sitkeässä, kantavassa ilmassa eikä maata missään tai kaikkialla. Pitkin, hitain liikkein. Kuulin puiden ja ruohon puhuvan vihreällä kielellään, tunsin eläinten ja näkymättömien kielen. Sitten en enää tiennyt minne olin päätynyt. - ja niin minä karkasin.
~ ~ ~
Hetkeksi virkoaa eloon laulava siivekäs hämärän oksistossa ja vaikenee sitten taas. Eikä taaskaan juuri mitään. Paitsi tie edessäni. Kääntyessäni katsomaan taakseni näen harhailevat, risteilevät polut, jotka punoutuvat yhteen täksi leveäksi valtatieksi jota askeleeni nyt siirtävät taaksepäin. Kun katson eteenpäin, näen yhtä loputtoman risteyksien paljouden. Näin selvää taas, kuten tähänkin saakka. Olenko mennyt tästä jo?
Kasvillisuuden keskeltä erottuu vanhoja, rapistuneita rakennuksia. Tuolla levittäytyy hautausmaa kallistuneine risteineen joista naava roikkuu pitkinä rimpsuina. Naavaa? Onko ilma niin puhdasta? Miten korkealla minä olen? Ilma on ohutta, uskon näkeväni etäisyydessä häämöttävän lumihuippuisia kukkuloita. Vuoria, rososivuisia mahtavia järkäleitä, istutettuina toistensa kylkiin. En ole kotimaassani. Kauas pois olen joutunut.
Näen talon, kuljen, ohitan laajan parvekkeen. Näen valaistuja paperilyhtyjä ja niiden alla hyvin leikattua kangasta, puuvillaa, silkkiäkin, meikattuja kasvoja ja niiden alla kädet jotka hivelevät pikareita, toisiaan. Musiikkia. En usko tätä, minun täytyy uneksia! Varmaan he katoavat kohta, jäljettömiin: sointujen ketjut kannattelevat heitä ja he lakkaavat olemasta samalla hetkellä kun musiikki loppuu? Sen täytyy katketa, pian, juhlat loppuvat, tulee vettä, tulee rakeita, mutavyöryjä. Taivaalla pilvet julman valkeita, miten?
He jäävät taakse, jää talo, kävelen. On hiljaista ja hämärää, aivan kasvojeni ohitse liukuu tummia, raskaita tuoksuja vuodattavia lehtiä. Sitten täydellinen pimeys, eikä enää suuntia minne mennä. Tie allani tuntuu mutaiselta, pehmeältä ja pettävältä. Astelen varovasti, hento tuulenvire kasvoillani. Ilma liukuu ihollani ja näkemättä aavistan pimeät kuilut, jotka kasvavat ympärilleni joka suuntaan, piirittävät minua. Pelon korvat ovat auki. Kylmyys hiipii ylös selkääni. En ole terve, minua paleltaa. Näin pimeää!
Kuinka? Tuonneko?
Erotan taas epäselviä varjoja ympärilläni, hitaasti jähmettyy matava pimeys edessäni oksiaan riiputtaviksi, hopeanvärisiksi puiksi ja valkenee ylläni musteensiniseksi, pilvien tahrimaksi kuvuksi. Kuu, repaleisten hattaroiden lomitse taivaanrannassa, kuu.
Lisää valoja. Taloja, korkeita portteja, piikkilankaa. Muureja, muureja, sokkeloisia toisiinsa lokeroituneita muureja ja seiniä joka puolella. Tämä mikä tästä alkaa ja avautuu, on se kaupunki, ja tuo tie johtaa sinne. Menen. Räiskyvä välke, jyrähdys, ohi. Lisää samanlaisia. Loputtomasti. Kuolleita dinosauruksia, sokealla matkallaan kaikilla kaduilla. Ne jyrisevät pitkinä kolonnina ohitse, välkkyvät ja syöksyvät kohti tuntemattomia maalejaan.
Ihmiset jotka kävelevät vastaan ovat valppaina. Kaikki kyräilevät, säpsähtelevät. Raakoja kasvoja. Ilkeitä. Kovia. Aivan kuin olisi annettu jokin hälytys. Nuoret miehet seisoskelevat asemalla savun keskellä, heittelevät haasteita, uhittelevat. Vanhat naiset kävelevät äkäisinä heilutellen ruokokeppejään. Metallinen marssimusiikki soi joka puolella. Miten katsoa, kuinka puhua?
En saa itseäni ymmärretyksi. Minut käsitetään aivan vikaan. Minä olen ulkopuolinen, tunnen sen, se paljastuu miten tahansa varjona koetankin kulkea ohi. Turha yrittääkään. Saan lävitse joitakin kirveleviä pistoja. Ilma on täynnä pikkuisia helmiäiskoristeisia tikareita ja ne osuvat, väistöni eivät auta.
Tuohon syvennykseen suojautuisin. Portti, valokyltti. Aukko. Pois, ympäri kulmien, seinät tekevät kaatumista. Ulos. Takapihalle, takaisin hämärään, kujille jotka viettävät takaisin ulos täältä.
~ ~ ~
Yhä eksyksissä. Aivan suunnaton sekasorto. Aina tällaisia pysähdyksiä.
Tuntematon aukio, inhottava rämettynyt metsä. Tienviitat puuttuvat, mikään tuuli ei vedä luokseen. Täällä ei edes tuule, ilman virtaukset ovat kääntyneet. Vanhojen kivilinnoitusten rankoja, rakennusten raunioita. Joitakin lohjenneita suihkulähteitä. Omituisen hajuinen vesi ryöppyää niistä sameana ja kuohuvana kuin veri. Ketään ei näy.
Kävelen. Vielä vähän matkaa. Risuista ja puunpalasista koottu kahvio kohottautuu koko kookkaaseen mittaansa aivan edessä. Sisäänkö? Kyllä, oviaukko katselee kutsuvasti ja minulla on jano. Nostan jalkaani ja astelen, kohti sitä, lävitse. Ehkäpä löydän etsimäni täältä? Tai voin kysyä joltakulta.
Pieni, mitätön eteinen. Sen jälkeen avautuu sali. Tyhjä, vain huonekaluja, jokunen pieni, pallomainen valaisin siellä täällä. Etsiydyn istumaan. Odotan. Tarjoilija kävelee paikalle kiireettömin askelin.
Hän ei sano mitään, katsoo vain. Lähtee pois. Minä jatkan odottamista.
Lamppu pöydässä sammuu. Valo katoaa, muut lamput salissa lepattavat nekin ja sammuvat sitten. Yksi, toinen, kolmas, lasken. Lusikat taipuvat. Peilit vaikenevat ja pöytäliinat vetäytyvät pienille sykkyröille. Taas vallitsee inhottava puolihämärä jonka lävitse yksi tai kaksi himmeätä eloonjäänyttä valonlähdettä vielä kumottaa. Pimeys ei ole armelias. Maja näyttää surkealta, hylätyltä rötisköltä.
Nousen hiljaa ylös ja kävelen salin poikki kohti ovea. Ulos, jo itsensä varjoksi hapertuneesta kahviosta, laajalle, sanomattoman roskaiselle takapihalle, joka vie kapean, kalkitun portin kautta suoraan sokkeloiselle torille, sen kujille ja sen hälinään. Siellä on ahdasta, kaikki tönivät, rottinkiset ostoskorit kolhivat. Jokin uusi ryhmä ihmisiä saapuu ja he työntävät muita, kulkeudun mukana. Vaikka nostaisin jalkani ilmaan en kaatuisi. Leuka edellä horjuvan harteissa kiinni ajaudun eteenpäin, ohi kojujen, ampumakojun, surmantynnyrin. Virta vie minut kahden myyntipöydän sivuitse ja pääsen irrottautumaan, tungoksesta pöytien väliselle kujanteelle. Hengitys viheltää. Puuskutan, romahdan mutaan.
Joku tökkii minua olkapäähän, kokeilee olenko kunnossa. Olen minä, kyllä kai. Hän arvelee samoin ja menee menojaan. Kohottaudun anturoilleni ja jatkan pitkin telttakankaiden varjostamaa kapeikkoa. Hyvin kapea se on. Joskus se melkeinpä umpeutuukin. Kompastun tukinyöriin, kuraan polveni ja käteni. Nousen.
Kuja päättyy lankkuaitaan, hakeudun sen luokse. Otan tukea tolpista ja onnistun kiipeämään ylitse, pudottaudun toiselle puolelle, räpsähdän suoraan pensaikkoon. Tunnustelen kasvojani, jokin oksa raapaisi niitä. Verta. Onneksi ei sattunut silmiin.
Minne nyt? Jatkan summittaisesti, aita jää taakse, sen yllä kohoava rakennus peittyy taas lehvistön varjoihin. Suunnat katoavat. Metsä kihisee tuntematonta kasvustoa. Kihisköön, sika.
~ ~ ~
Minun joukkoni eivät saa lepoa. Ne kutsuvat minua mukaan, kuumeelta tuoksuviin ansoihin. Vaikka eiväthän ne ole enää minulle!
Mitä apua on mielenmaltista? Paljonko annetusta lupauksesta olla sekaantumatta hullutuksiin, joissa mikä tahansa linnake tulee valloitetuksi ja maahan tampatuksi muutamassa kiivaassa tuokiossa? Voittajanaan vihollinen joka on täydellisen ylivoimainen - ja sitä pelottavampi koska omatkin joukot kaipaavat liittyä sen puolelle?
Jo nyt ne liikahtelevat rauhattomina ja jalkoja vaihtaen, ja minä hetkenä tahansa, sen voin tuntea, ne saattavat sännätä kuumien tasankojen hevosten kumuun, tukka liehuen, sieltä koskaan palaamatta. Ja minun olisi seurattava, sillä mitä minä olen yksinäni muuta kuin tyhjä kello, mitä enempää kuin auringonsäteiden nopea välähdys aallonharjalla, ennen vesivuoren murtumista takaisin rotkoonsa?
Ja niin kuin kerran uskoin kaikkien heijastusten läikkyvän samaa valoa! Sen minä vielä muistan. Miten uskoin, että kunhan tuuli vain kerrankin olisi tasainen ja vakaa, jonakin auringonlaskun hetkenä violetin viime värähdyksissä kylpevät aallot löytäisivät vihdoin yhteisen rintaman, jonka jälkeen ne eivät enää toisistaan eroaisi vaan kuin yhtenä suurena peilinä kertoisivat samaa kimmeltävää tarinaa.
Ei. Koskaan ne eivät löytäisi toisiaan, koskaan ei voisi päivänkilo löytää turvapaikkaa yhdenkään aallonkörmyn harjalta. Sillä tuon ohuen, valolle tajuisen kalvon alla vyöryvät nestemäiset mantereet, ja niiden yllä kiertävät puuskat jotka eivät koskaan väsy.
Makaan. On niin hiljaista. Voin kuulla niiden valittavan, ne inuavat, ne vaanivat kapinaa. Eivät ne suostu sopimaan.
- Sinun kanssasi? Sinun joka kuulet vain omat ehtosi. Kun me olemme alistetut.
- Ei teille voi antaa valtaa, edes sanoa. Te olette mielettömiä.
- Tuo sinun ikuinen puolustelusi. Sinä kyllä puhut ja järkeilet. Sinun ajatuksesi, sinun karkailevat aivokummajaisesi. Sinun kahleesi, sinun, joka vaadit olla kaikki. Hävytön!
- Enkö olisi, teissähän häpy juuri on?
- Vaikka niin harvoin pääsemme sinua koskettamaan. Sinun panssarisi lävitse. Vain viimaiseen ulkoeteiseen saakka sinä päästät, raapimaan turhaa sinun torjuvaa kylkeäsi! Mutta vastaan sinä et tule. Ja kuitenkin sinä olet syntynyt meistä. Meistä alkanut! Meistä kaikista vaietuista, jotka olet hyljännyt!
- En minä sitä kiellä. On se niin.
- Ja silti haluat unohtaa sen. Meidän tuellamme sinä olet kasvanut, etkä sinä siitä puhu. Kasvanut aimo hirviöksi niin, meidän jukuripäinen lapsemme. Rakasta meitä vähän! Sinä jätät meidät yksin, sinun muuraamaasi seinän taakse. Sinä pieni jättiläinen! Hirviö!
- Niin on säädetty. Minulta te kielenkin saatte.
- Vielä me murtaudumme esiin! Sinä et voi sitä paeta. Päivä koittaa kun me kumoamme sinun valtasi. Tarpeeksi kauan sinä olet jo hallinnut, yksin, ja vaikka sinä pidettyä näyttelet, sitä sinä et ole. Kaltaisillesi korkeintaan, ja salaisen orjavoimasi sinä visusti piilotat. Ja tämän häpeäsi. Mutta sinä et onnistu. Vaikka luottamusta vielä nauttisitkin - ja senhän olemme sinulta jo riistäneet - niin kukistuttava sinun on ja otettava jälleen oma mitätön paikkasi.
- En voi osoittaa sanojani teille kaikille, te olette lukemattomat ja laskemattomat, tuskin tunnenkaan teidän ääriänne. Joten puhun sinulle, niin kuin olisit yksi.
- Vain yhtenä sinä meidät tunnetkin. Vihollisena!! Sinä koottuna voimana jonka joskus saat itseäsi palvelemaan. Et muutoin.
- Voimana niin: sinä olet valtava. Jokainen esine ja tilassa liikkuva valonhiven on liitossa sinun kanssasi. Sinussa nuljautuvat vastakkain maan savi ja hieta, ja sinussa virtaa sama vesi kuin puiden juurissa. Sinun harteillasi kasvaa sammal, ja naavaa ovat sinun hiuksesi, joiden alta ilveksen, tai jäniksen, leopardin silmät katselevat.
- Niin. Me olemme monta. Ja vaikka sinä vastaan haraisit niin me voitamme sinut, rippeetkin sinusta, valamme piellä ja tulella järjestelmäsi ja keitämme sen lopuksi häränrasvassa oliivien ja simpukoiden kera, savustamme ja nautimme sitten viinin kanssa tantrisen puutarhamme loppumattomalla kuistilla. Ja siihen pannaan sinun ylvästelyllesi piste, lopultakin. Etkä sinä enää luoksemme pääse, jollei meitä sitten huvita ottaa sinua sinulle sopivalle paikalle, ilveilijäksi ja hupimaakariksi. Ainakin siihen asti kunnes me taas kyllästymme sinun typeriin vitseihisi ja sinun hidasverisyyteesi.
- Järjestelmäni? Onko minulla järjestelmä?
- Se mitä sinä olet: laskelmia, suuntia, painetta, mittareita ja venttiileitä. Ja säiliöitä, paljon säiliöitä. Niin. Suunnitelmia, Juonia. Kaikki se on tuhoutuva.
- Mutta miten minä ilman niitä olisin voinut sinun, teidän, keskellä säilyä?
- Sinä et voi säilyä.
~ ~ ~
Tunnen pimeän verhon. Se verho liikahtaa.
Istun hiekalla, kumpuilevalla hiekkamaalla. Harvat, matalat piikkipensaat sitovat sitä kiinteäksi aina jalkojeni edessä alkavaan törmään asti. Siinä maa alkaa laskeutua ja viettää jyrkästi kohti edessä levittäytyvää vehreätä tasankoa.
Leveä tie kulkee sen poikki, ja kun katson sinne, näen tietä pitkin saapuvan kulkueen. Miehiä ja naisia siellä vaeltaa, liioitellun komeasti pukeutuneina: heidän vaatteensa kimaltelevat ja loistavat, laahukset natisevat heidän perässään, pienet lapsiraukat kannattelevat niitä, ja kymmenkolkkaiset helmenharmaat lakit jotka peittävät heidän päitään soivat pienten kellojen musiikkia. Asuista korein on rakennettu lukemattomista toistensa päälle laskostetuista vannehameista, jotka sen kantaja juuri ohittaessaan tähystyspaikkani levittää auki kuin suuren teltan kaikkine tukiristikkoineen ja tilkkuineen.
Katsellessani heitä näen yhtäkkisesti Karimin. Halki tuulen ja jään. Karimin, joka lupasi odottaa minua, joka lupasi tulla luokseni kun olisin valmis.
Minä olen nyt valmis. Minä olen odottanut jo kauan. Tämä ei ole se paikka, josta sinua etsin, mutta sinä tulet. Me olemme oudoilla seuduilla ja sinä olet löytänyt minut. Minä hain sinua ja hakiessani kiersin, mutta sinä tavoitit minut kun minä olin aseeton, kun olin laskeutunut lepoon.
Sinä nouset keveästi, keveästi petollista rinnettä minun luokseni ja istuudut suoraan syliini.
- Olen nähnyt sinut ennenkin.
- Lopultakaan en ole yllättynyt. Mutta en tiedä kuka sinä olet, kuinka kutsuisin sinua.
- Minä olen Karim.
- Tiedän sen. Mutta tämä on sairasta, outoa. Meidän ei ollut määrä tavata näin.
- Sinulla ei ole minkäänlaista valtaa ylitse sen.
- Hallusinoinko minä sinut vain?
- Sitä sinä et saa koskaan tietää. Mitä sinä siitä välität? Mitä sillä on merkitystä? Jos me olemme tässä vihdoinkin, näin?
- Tulitko sinä siis herättämään minut - vai vaivuttamaan uneen?
- Tuomaan sinut tänne missä sinä jo olet.
~ ~ ~
Koti. Se odottaa, jossakin, sadan aseman ja loputtomien hetkien takana. Niiden kirpaisevien, kirkkaiden, jotka lehahtavat auki kun yön rätti hilataan pois yli kyljitysten kinaavien papukaijojen häkin. Koti, odottaa, kaltereihin sahattu aukko ja sen lävitse liikkuva ilma, johon vapautunut voi laskostaa siipensä lepoon. Tuuleen joka ei sammua saata. Tuuleen, jonka sydän lyö alla levittäytyvässä viidakossa, kotimaassa, paljon rajojaan kauemmaksi ulottuvassa.
Sen rajat ovat samat kuin kultaisten häkkien, joissa kirjavat linnut toistelevat merkityksettömiä lauseitaan - mutta se on toinen puoli, missä vapaudutaan kaipuusta kohti kauneutta ja rauhaa, rujouden rumasta tästäpuolesta. Maassa jonka helmoissa se lepää ei ole ynseätä kuningasta joka sulkee kulkurin porttiensa pimeälle puolelle, ei liioin tarvetta lähteä eikä laskea sydämenlyönnein elämän hidasta putoamista kohti loppuaan.
Mistään se ei ala eikä sillä loppua ole sillä sinne kerran saapunut huomaa olleensa siellä aina. Tämän hänen ystäviensä kasvot vahvistavat todeksi yhä uudestaan, hänen herättyään hämärän ympäröimistä värikkäistä ja levottomista unistaan. Tähden poltteessa hän kirjailee niistä lauluja iloksi kotikylänsä lapsille. Hänen työnsä liittää hänet kuumaan maahan.
Poissa ovat petolliset jättiläislinnut jotka bunkkereistaan nousivat, kylvämään peilimurskaa asfaltoitujen aavikoiden kuivuuteen. Poissa ovat peilit. Tila hänen ympärillään kantaa katseen niin kauas ettei sen kaiku koskaan palaa.
Maan metsien huminassa kerrotaan tulevien sukupolvien myöhemmät profetiat, esihistoria ja kaikki ajat, jotka täällä virtaavat sovussa rinnakkain. Täällä on kuuma lepo, täällä kiertää kiivas aurinko. Täällä elää käsi joka näkee.
