Moninaisiako vakavasti harkitsisi, ei. Ei profetoida osaa, ei ole vallan tavoitteluun synkeään, saati uskoon piikkiseen kangistunut. Ei ole tarttunut kiinni hedelmättömyyden seitteihin, ei iske ankarana verta elämän rusoposkesta tämän käsi. Kepeämpiä tavoittaa.
Jäädä nyt pensaissa piikkisissä kykkimään, tuulenpieksämää tomua silmissään, häkkeihin samettisiin taikka rautaisiin jos ulos vapaaseen ilmaan voi heittäytyä! Ilman reittisuunnitelmaa tai karttoja, hyödyttömiä kun ovat tälle, joka itse oman parhaan, ainokaisen elämänsä hyvin tuntee.
Jo aistiikin hän ilmaa allansa, niin että uskoo kohta mihin vain yltävänsä, ja hänen mielensä ruukkusessa vilistää monia niin unelmia ja aatoksia ihmeenhetkistä tulevista. Rinnassa läikkyy ja huumaantuu hän kyvyistään - hänenkö vai elämän, siinä pulma pohtijoille, mutta jo aavistelee hän muotoa orastavalle tuntemattomalle. Kaikkialta haparoi, etsiskelee, aina jotenkin itseään hakee ja piirroskirjasensa sivut uutta hakevin loitsuin kuvittaa. Sitä kyllä vielä tietämättä ja itseään niissä näkemättä.
Niin läpikuultavia ja hiljaisia kuvia ne ovatkin, läheltä sydänalaa nousevia ja syntyneitä siitä kummallisesta elämästä, joka sisään tietoisen aatosten eteiseen pääsee vain jos sitä kovin maanittelee ja sille puolukoita tarjoaa.
Ei käskien, ei pakolla saavu korvaan tähtien äänetön liike, ei ruo'on taipuman kohahdus hänen katseensa sitä hipaistessa.
Siksi huolella hän sen ennalta tutkii, keitä lähestyä tohtii: ensin varovasti etäisyyden päästä nuuskii toisen katsannon sävyjä ja kuulostelee mielenjuolahduksia käsien liikkeissä jännittyviä, ja sitten vasta, jos ei ilmoilla minkään kovin kehnon torasoinnun leijaavan huomaa, alkaa tätä taiten lähestyä, vähän kerrallaan, päästäen sitten toisen samoin itseään esittelemään.
Nopeasti se näin selviääkin, vikkeliä kun kumpaisetkin ovat, mitä he ovat lapsiaan ja miten heidän helisevät peilivirtansa yhteisen auringon valoa kuvastelevat ja sillä pelehtivät, että he kohta riemukkaaseen kisailuun käyvät, väripalettinsa auki leyhäyttävät ja sitä vallan suurisuuntaisesti käyttelevät. Siinä kelpuutetaan se mikä keksitään, kauas katoavat puheet pienoisista ja puuhasteluista tyhmistä, ne isoisten höpinät ja kröhinät joilla nämä ovelasti itseltään elämän estävät.
Kun tässä ei määrää tahtia mikään paitsi hupi ja se vakavuus, jolla he toisiinsa ja omaan ihmeeseensä ja olemiseensa vaipuvat. Näin maailmat syntyvät ja tällä tavoin unelmat liikkeeseensä tempautuvat, tästä kosketuksesta toiseen, josta kaikki kasvava ja tuore peilautuu taas ja takuulla, niin että se luja, jota monet isoiset niin tuimasti asuttavat, kelpo sumuksi ja vaahdoksi, syntymisen ja siitoskelun innoksi siekaloituu. Josta sitten yhtäkkisesti äimistys leikkijän elämästä pulpahtaa esille, riemussa, jossa leikistelijät keveinä ja pelotta ryöppyävään elonmereen heittäytyvät.
Mutta onpa heidän jos hänenkin ympärillään monta äkäistä petoa kiertelemässä ja muutamakin salakari ja raskas ansa odottelemassa hänen taipaleensa jatkumista. Jos näet on hän onnekkaana kovin itsensä löytänytkin kodista sopuisasta avoimin ikkunoin ja tuulin, ja toverit riemukkaat kotikonnuilla ovat silkosieluisia olleet, vaanivat jo lähellä häntä isoisen maailman ahnaat vipuset.
Seitsemännen vuoden alusta säädetty on, että jokainen tiettyjä perustietoja ynnä taitoja hallitsemaan haettava on, ja on tarkoitusta varten myös suuri nutistuslaitos rakennettu, joka tehtävänsä mukaisesti mielii lapsoset isontaa ja päissään oleileviksi kurittaa. Kun hän ennen hyvin ystävänsä etsi ja toimensa löysi, kunhan vain kaikkea kyllin tarjolla oli, niin nyt odottavatkin häntä riveittäin lojuvat pakkopannat ja pulpetit, jotka näin heti hänelle synkkää tarinaansa vuodattavat, uudesta karsinasta johon hän on nenäänsä työntämässä.
Isoisälyn kujeista kertovat ja tuon pakon alle pitkin hampain jääneiden isoisten synkeistä leikeistä, joissa huikea määrä voimaa monenmoista on itsensä tiiviisiin kahleisiin takonut ja itsensä ohjastamaan ja kurittamaan oppinut, aivan kuin se itse oman valtansa tuntisi ja sitä taiten käyttäen kaikkea oloa eloisaa rutistaisi.
Kiintoisaa, hän vielä tuumii, onhan tässä uusi ja kokoisa leikkipeili elämän katsastamiseen ja askelpuu outojen isoisten lepikoihin, tirkistysreikä, josta varpaillaan voisi ehkä kurkkia, miten tuo laite isoisten sisälle juuttunut oikein toimiikaan, kun se niin erikoisella ja mutkallisella tavalla on aina hyviä leikkejä sotkemassa ja tahmaamassa. Käytellähän sitä ehkä voisi, kokeilisi miten oikein luonnistuisi joskus isoisena oleilu hassu naamari naaman päällä!
Mutta roistopa ei tuohon myönnykään, ei salli askellusta kepeämpää eikä iloista etsiskelyä saati varovaa toisen tunnustelua, ei, vaan nyt se mikä arkana ja alastoman suojattomana odotteli ja ohuenohuesta seitistä elämänlankastaan kehräsi, saa koko isoismaailman sovitut nuijanukutukset, kera tarkkailun ja oikeuden varmuuden niskoilleen rojottamaan.
Petoksellisen roikaleen tavoin se ensin maanittelee ja leikkiin mukaan helyillä ja uusilla steppiaskelilla houkuttelee ja sitten salaa taakse hiipii ja leikiskelijän näppeihinsä nappaa, kun alun epäluulo on ohitettu eikä tämä keksi enää valpastella. Ja silloinpa onkin jo tehtävänä se mikä neuvotaan, ja tarkalleen tai muuten tulevat isoiset kertomaan, miten paljon liian pitkälle mentiin, ja päästämään kirohurttansa ja pakkoistuntansa repimään hajalle leikit sekä hupimielen kunnes leikiskelijä niistä kohta itseäänkin vastaan kääntyy. Jos sentään tahtookin vielä toimen tuoksinassa jatkaa, niin kumminkin puolitotisena mukaan soimailuihin ja äksyilyihin erehtyy ja saattaapa ajukoppansa uumenissa jurputustaan pitkäänkin jatkaa vielä sitten kun on jo isoistuomari jalansijansa jättänyt.
Nyt merkit leimataan, nyt vaatteet päälle pakotetaan, kehotetaan kättä nostamaan kun on sanottavaa ja muutoin hiljaa liikkumatta lojumaan, millä tavalla opitaan kuten uskotaan kuriton mieli hallitsemaan ja auliina paikoillaan pysyttelemään kun siihen tiedon kultajyväsiä kaadetaan.
Vielä vain hän tahtoo vastaan pyristellä jaksaa, kun aurinko ja kiivaat unet kutsuvat kättään niitä todeksi toteuttamaan. Eiväthän ne kärsi pitkään tulematta olla, eivät, vaikka luvassa olisikin vapaata aikaa jälkeen näiden armoa vailla viipyvien hetkien, joina leikki on sidottu ja aatos käskyn nojalla seinätauluun tai kirjaseen kiinnitetty jos on jo isoiskirjoituksen arvoitusta tarpeeksi pitkälle selvitetty.
Kun on toteutumisen aika aina vain nyt eikä viive tai harkinta sitä sotkemaan sovi saati kieltämään, kun hupi käsilläoleva itse itseään syntymään herättää ja lietsoo.
Pahasti kovin pitelevät sivistysapparaatin metkut niitä, jotka eivät kovin omasta puolestaan puhua jaksa taikka pakopaikkaa paikalleen määrätystä pääkopastaan tai runopiirroskirjasestaan keksi, varsinkin jos eivät isoiset heidän kotonaankaan onnellisen olemattoman heille näkymättömän ja jo ammoin hukatun iloilun puolta pidä.
Jos on isoisissa tajunnanjumi jo varsin taudiksi yltynyt ja heidän ajukoppansa pasmat sikäli pahasti solminut, ettei enää luonnistu leikki eikä päivänkajo heidän lähelleen tietään löydä. Mikä onkin vahinko pahanlainen, kun heillä vielä niin isoiset voimatkin on, että he useasti vimman taikka surun liehtomina vallan tympeään kahmintaan ja nutistamiseen, taikka pikkuisten maailmaan pyöräyttelyyn lakoavat, siinä toivossa että heistäkin vielä jokin uusi lähde esille pulpahtaisi. Ja sitten he siitä pienestä aivan mahdottomia toivovat ja auringon hidasta kiirettä kestämättä tätä toivoaan kömpelösti vauhtiin hoputtavat ja näin sen kohta samaan soppaan itsensä kanssa hosuvat. Mitenkä tältä silloin tajunnan ukset nutistuslaitoksen rimaristikkojen tuolle puolen aukeaisivat, ennen kuin jo koittaa tällekin kohta huvittomalle aika lisäkasvun itiöimiseen, elleivät silloin jo muut leikit isommat ja tärkeiksi mainitut tyystin sittemmin kalliiksi mitattua aikaa ryystä.
Vaikkei hevin onneksi koidu sekään koetus, kun on kateissa ilon kilo laineilta, joita mittarilla ja muistiin merkiten rantakivikoihin maanitellaan.
Niin nämä päivän lapset, jotka ulkorientoa nopsaa arvossa pitävät eivätkä hallituksellisen harkinnan hupeja kovin mutkallisilla tavoilla harrastaa halua, kovasti kirpeässä pinteessä nutistusteollisen mankelin rullasten välissä tempoilevat. Kotinurkillako ovat jo isoisenvaivaiset heidän aatostensa kuvastimet sutanneet, vaiko vikkelä kuvakoostinko ne jo pian ajan mitattavan alettua nurin niskoin tempasi ja äksyillä äänillään höperöiksi ja äkkiottoiseksi opetti, niin taikka näin, eipä suju heiltä asettuminen ja perin rauhaisaan menoon tottuminen.
On heillä tässä nyt pulma kova ja siksi kipeä, että saattaa siitä jo herätä tahto tuima tuon nutistuslaitoksen kumoamiseen, uhallakin että siinä siinä ohessa jonkun runopiirroskirjakin kyytilentoa saisi.
Harmi herää ja mielipaha, katsoessa kuinka nämä toisistaan kauas harhaavat kirkaskatseet tässä pakkopuuhassa niin eri sävyin olemistaan sovittelevat, että varsin himmeäkatseisia toistensa piirteille ovat. Toinen omaan koppaansa karata koettaa ja toinen äkkiottoisempi itsensä riidasta rintaansa järsivästä väkivoimalla ja toisen vaivaamisella hetkeen helpompaan päästää, ja näitä taitoja mankelin läpi isontuvalla innolla harjoittavat ja jupakasta harmissaan vielä siipensäkin lyhykäiset piiloon nyppäisevät ja kuoreen kovaan paketoivat, ettei niille enempi vahinkoa koituisi.
Teko perin hyödytön ja nolo, eiväthän lentimet koettelematta tietään kasvamaan löydä. Vaan jollei kolhujen sade kohta onnekkaasti laannu, voivat he vielä tyystin parempaan uskomasta lakata ja sen ikiajoiksi hiljaiseen harmauteen tuomituksi epäillä.
Jollei sitten, kuten helposti ja ihmeen useasti sattuu, vimma sitkeä joka ihmisrintasessa asustaa, tahto toisen luo ja yhä enemmäs, niin kurittomana vuoksena ryskymään ala että se suojapaikat siekaleiksi tempoo ja asukin taas valon ja varjon reippaan rattoisaan ja kovin uudenmoiseen mereen mukanaan pisarana kadottaa, josta tämä monen sokkelon ja harhaunen kautta itseään tavoittaa koettaa ja hakemansa tapaakin, lumottuna ja sumutettuna, milloin mitkäkin tämän konstikkaan kojeiston kujeet ja paulat jaloissaan, aina sentään tekojen punoksia taiten solmia koettaen, vaikka meri uutterampana ketään näitä aina joutavaksi rihmanpuruksi pätkiä viitsiikin.
Alkaapa yhtä kaikki uusi toden rakennuspunos ureta ja taukojen jono järjestyä, vaikka vielä vaaniikin se kehno sovittu ja miellyttäväksi ymmärretty isoisten elo, joka aistimet ja aatokset sopiviksi soluttaa koettaa ja ajan arkisen mukaisiksi valikoida, jotta elo hallittu ja pulmaton, nelikanttisessa pikku sellisessä isoisen melukylän partaalla olisi.
1992
