Olen jonkinlaisella kielekkeellä.

Paljon sumua, mitään ei näy. Tästä pitäisi nyt hypätä.

Syvyys ympärilläni ei pelota minua. Se on kuin usvaa. Pehmeätä.

Mutta jos hyppäisin, putoaisin. Niin luulen. Tuuli alkaisi jyristä korvissani, löisi ja löisi.

Ei tässä kai kiirettä. Katson taakseni, mitä polkua tänne tulin.

Tuollaisia kojuja ja majoja olen rakennellut, näemmä. Taidan muistaakin vielä. Tuolla etäämpänä sojottaa joku torninhuippu. Kaupunki, kallistunut. Sitä en ole tehnyt, mutta muistan kävelleeni sen varjossa.

Polun varrella on metsä, ja metsässä seinä. Korkea, punatiilinen, rapautunut seinä.

En tiedä mitä tuossa seinässä on.

Tuulee taas. Kaukaa pohjoisesta. Etelästä, lännestä, kaikkialta. Puuskat repivät vaatteita, tahtovat kaataa.

Tuiverrus voimistuu. Aurinko hieroo hartioitani ja se on lämmin mutta selkänsä takana se heiluttaa jotakin painavaa ja suurta.

Ottaisinko jo askeleen? En näe enää mitään.

Jospa koetan ihan varovasti
tuota reunaa pitkin.