Sanovat että me olemme omituisia
että me olemme synkkiä, pois tuo! Elämä on seikkailu!

Uudet hermekset uljaissa lippulaivoissaan
halkomassa avaruutta, paperiaalloilla
kertomassa miten he kaipaavat pois, lentäisivät

Marsiin, hämmästelemään elämää mutakuopissa;
excimerlaserilla ammutuin silmin
kohottelemaan kulmakarvoja kuin vain Anais Nin

Tongin lehden sivuja, raportteja siitä mikä meni vikaan
onnellisuuden tienviittoja, alennuksia, Wrightin veljesten unia,
ja nämä sankarilliset matkailijat jäätyneissä puutarhoissaan
pyytämässä hulluja, nekrofilisia halujani?

                 

Istun äänettömässä huoneessa ja vastaanotan
kädellisillä on kaukosäätimet
apinat hyökkäävät laumoina televisioasemille
kartut käsissään, oikeuksiaan tivaten

kioskeilla myydään pommeja
lehdet riippuvat puissa jotka näyttävät väinönputkilta
ne on kirjoitettu sähköaktiivisella musteella

minulla on lasiaivot
ajatusten lentävät linnoitukset
minä näen kaiken lävitse
talous sarjoitetaan ja myydään, koneet
pureutuvat maaperään, liitävät yli syvänvihreän viidakon

tarkka metronomi olen, tarkka, kierin yli mannerten,
käteni huitovat bezierkäyriä kun kävelen
pyörätuolissa pyöräjaloin ja ajattelen pyöreitä ajatuksia

hyvin rullaa
pyörät kaikille

kuljen kromisiltaa yli aamuruskon, väistelen täsmämyrkkyjä

minun hengitysilmaani on piilotettu pieniä kojeita
minä olen ininä Lapin kesässä
en paranoidi en paranormaali vaan paradoksi,
tuuleen kirjoitettu, itseliikkuva, normaaliksi säädelty,

(minut punnittiin, minulle annettiin kartat
ja tietoni juoksi pakoon maailman tiet)

                 

Tuomenkehrääjäkoit nousivat kesällä puihin, sikisivät
nousivat oksistoon, peittivät aaveiden seitillään

kauan ennen luolamaalauksia
historia kirjoitettiin meren pohjaan, siitä ei jäänyt merkkejä
joita osaisimme tulkita.

Me kirjoitamme yli.

Arkistojemme hoitajat käyvät dieselillä
moukuttavat vasaralla,
lyövät minut pahviritariksi
kappaleiksi kuohuvan kosken partaalle;

Joen yllä kuu paisuu ja tulee lähemmäksi
sillä ei ole enää kasvoja, ei koskaan ollutkaan,
se vinguttaa muovia urassa ja rupeaa mollottamaan,

jossakin bunkkerissa laskee järjen pyhä nälkä,
jahtaa viimeistä valkeaa täplää,
kuun säädytöntä tupakkataukoa kesken kolmen kappaleen liikkeen.

Sinä joka selität kaiken!
Sinä joka vapautat meidät pimeydestä!

Ja aurinko -- legendat kertovat että se eräänä
totta kai hyvin kauniina päivänä
ryhtyy kaikkien aikakausiemme pyöveliksi.

Sitä ei voi katsoa. Ripustan riippumaton puunlehvien alle
enkä ajattele yhdisteitä, jotka piileskelevät maaperässä
kuvittelen, etten koskaan kuullutkaan Henry Fordista
tai Turingista, tai kausaliasta joka tekee iltaruskon.

Makaan matossa niin kuin ketjukäyrä,
niin kuin väsynyt työmies, hervottomana,
Sinun Syväpuhdas Olemassaolosi minussa!

Muistakaa meitä, te tulevat meren arkeologit
kun plasma pyyhkii rantanne
me kirjoitimme teille valmiit vuorosanat:

hyvää yötä
nukkukaa hyvin